”V**** mikä elokuva.” Se oli ensimmäinen ajatukseni Nymphomaniacista, kun siirryin viettämään väliaikaa ensimmäisen kaksituntisen jälkeen. Mitä olin nähnyt ja mitä tulisin vielä näkemään. Jo ensimmäinen puolikas vakuutti minut siitä, että Nymphomaniac on hyvä elokuva. Miksi? Se onkin jo vaikeampi kysymys. Ensimmäiset kaksi minuuttia elokuvasta ovat pimeyttä ja vesisadetta, kun taas seuraavat kolme minuuttia tiiliseinien kuvaamista vesisateen jatkuessa. Lopulta kamera kääntyy kuvaamaan maassa makaavaa tajutonta naista, Joeta (Charlotte Gainsbourg). Rammstein alkaa soida. Vakuuttava alku elokuvalle, sen ymmärsi heti. Kaikki kymmenen kanssakatsojaani tuijottivat myös herkeämättä kangasta. Jotain hienoa sieltä tulee. Sen tosin voisi jo päätellä ohjaajan nimestä. Lars von Trier. Se kertoo monelle paljon. Hyvää vai huonoa? Mene ja tiedä.
Joen pelastaa kadulta makaamasta lempeä vanhempi herrasmies Seligman (Stellan Skarsgård), joka tarjoaa Joelle kupillisen teetä. Joe ajautuu kertomaan tuntemattomalle miehelle elämästään, jota voisi kuvailla lievästi sanalla seksuaalissävyitteinen. Joe aloittaa tarinansa lapsuudesta ja ensimmäisestä orgasmistaan, mutta tarina keskittyy kuitenkin lähinnä teinivuosiin sekä aikuisuuteen. Joen elämässä on ollut paljon erilaista seksiä useiden eri miesten kanssa, mistä jo elokuvan nimi kertoo. Seligman heijastelee Joen seksikokemuksia kirjallisuuden, kalastuksen ja matemaattisten yhtälöiden kautta. Elokuva jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka on jaoteltu Joen elämänvaiheiden mukaan. Kukin tarina kertoo seksuaalisuudesta, tavalla tai toisella. Seksi kuitenkin kuvataan niin moniulotteisesti ja paikoin jopa hauskasti, ettei se ala toistamaan itseään. Musta huumori on ajoittain niin vahvaa, että harvoin sellaista on nähty valkokankaalla. Melkein tyhjässä elokuvateatterissa ei tosin kovin äänekkäästi kehdannut nauraa, vaikka mieli välillä tekikin.
Nymphomaniac kärsii aktien liian yksityiskohtaisesta kuvauksesta, mutta toisaalta se on elokuvan vahvuus. Välillä kankaan täytti lähikuva joko miehen tai naisen sukupuolielimistä, mikä huvitti tai ällötti tilanteesta riippuen. Von Trierin elokuvat tuppaavat olemaan ristiriitaisia kokemuksia, helpolla ne eivät ainakaan katsojaa päästä. Kuitenkin miehellä on vankkumaton fanikuntansa vuodesta toiseen ja arvostelut ovat pääasiassa positiivisia. Pelkkää shokeeraamista von Trierin elokuvat eivät siis ilmeisesti ole. Niissä onkin aina sanomaa. Sanoma ei yleensä ole päälle liimattu, eikä sitä keskivertokatsoja välttämättä edes ymmärrä. Tärkeintä on kuitenkin se, että von Trier on lahjakas elokuvantekijä. Symboliikka on vahvaa ja runollinen ote on läsnä koko elokuvan ajan. Kirjallisuuden klassikoita siteerataan, matemaattisia yhtälöitä avataan katsojalle ja jopa suomalaisen Rapalan perho mainitaan vertauskuvana: ”Oliko se sinun suomalainen houkuttimesi?”
Koska elokuva on tutkielma seksistä, seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen suhteesta, se nojaa vahvasti loistaviin näyttelijöihinsä. Nuorempaa Joeta esittävä Stacy Martin tekee Gainsbourgin ohella mieleenpainuvan ja todella rohkean roolin seksiaddiktina, joka ei tunnu saavan tarpeekseen. Shia LaBeouf näyttelee Joen ainutta ”todellista” rakkautta etäisesti luoden Jeromesta vaikeasti lähestyttävän hahmon. Maininnan ansaitsevat myös Uma Thurman katkeran naisen raivokkaassa roolissa, Christian Slater Joen mukavana isänä sekä Willem Dafoe älykkään rikollisen roolissa. Nymphomaniacin tarjoama mieskuva on oksettava. Kukaan tarinan miehistä ei ole samaistuttava, paitsi ehkä Seligman. Naisista elokuva antaa monipuolisemman kuvan, vaikka naisetkin kuvataan lähinnä seksin himoisina petoina, jotka etsivät herkeämättä uutta saalista.
Elokuvassa musiikkia käytetään todella vähän, mutta silloin se rokkaa täysillä. Musiikki rakentaa kohtauksista uskomattoman tyylikkäitä, eikä kyseisiä kohtauksia voisi kuvitella ilman musiikkia. Von Trierillä on todistettavasti tyylitajua. Mutta ettei arvostelu täysin kehumiseksi menisi, täytyy antaa kritiikkiä elokuvan kestosta. Neljä tuntia tuntuu elokuvalle liian pitkältä ajalta, mutta toisaalta tiivistäminen rikkoisi elokuvan hienon rakenteen. Otettaessa huomioon sen, että ohjaajan oma versio on vielä puolitoista tuntia pidempi kuin tämä neljän tunnin eepos, pituus saattaa kasvaa todelliseksi rasitteeksi.
Nymphomaniac ei ole krapulaelokuva. Se on teos, joka syö aikaasi puoli päivää, mutta voi tarjota sinulle mahdollisesti jotain enemmän. Tai sitten se ei tarjoa mitään, tylsistyt sen äärellä ja siirryt salkkareiden pariin. Elokuva ei todellakaan sovi kaikille. Mutta kuten joku viisas ihminen jo on todennut: ”Von Trier on von Trier. Hyvässä ja pahassa.”
