Olipa kerran miehenkäppänä nimeltä Erasmus Rotting. Hän eleli mukavasti New Yorkissa, kunnes sai idean. Erasmus päätti tehdä jotakin ikimuistoisen hyvää. Hän halusi perustaa yhteen maailman syrjäisimmistä kolkista liikkeen, josta kaikki kansa löytäisi hyllytettyjä, haukuttuja ja kadotettuja elokuvia sekä hyvää pikkelssiä. Niinpä Erasmus pyöräytti karttapalloaan ja tökkäsi sormensa umpimähkään sen pintaan. Sormen alle jäi Suomen Inarijärvi. Kaksi kuukautta myöhemmin Erasmuksen elokuva ja pikkelssi aloitti toimintansa järven pohjassa.
Eräänä päivänä Erasmus Rottingin puotiin ui Näkki Leipänen tyylikkäässä puvussaan. Heebo suuntasi heti alelaarille. Sieltä hänen räpyläänsä tarttui Aavemusa. ”Hei gubbe, onks tää hyvä?” Näkki Leipänen kysyi Erasmukselta.
”Vain, jos kestät keskinkertaisuutta”, totesi Erasmus aksentti paukkuen. Näkki siveli leukarihmastoaan ja sulatteli vastausta. Lopulta hän lipui tiskille ja osti elokuvan, sillä hänellä ei ollut parempaakaan tiedossa.
—
Aavemusa on Faustia ja Oopperan kummitusta yhdistelevä tekele. Välillä törkeän huonosti näytelty, mutta muuten kivahkosti kieli poskessa etenevä tarina kertoo säveltäjästä musiikkibisneksen kurimuksessa. Winslow (Finley) on tehnyt mielestään upeaa ja koskettavaa musiikkia. Levy-yhtiön rasvainen suurmoguli Swan (Williams) kuitenkin torjuu miespolon. Hänestä hipahtava Winslow on kaikkea muuta kuin cool uudeksi tähdeksi. Kaikessa hötäkässä Winslow menettää kasvonsa (kirjaimellisesti) ja Swan tulee varastaneeksi miehen elämäntyön, huikean rock-kertomuksen rakkaudesta ja paholaisesta. Musiikille löytyy esittäjäksi hehkeä Phoenix (Harper), jota alkavat vainota sekä tähteyden paineet, että pirullisen niljakas Swan ja – tietysti – mystinen kummitus.
Elokuvan herkullisimmat osat irvivät musiikkibisneksen kliseille, rankasti tyypitellyille bändeille, jotka musiikkieroista huolimatta ovat pohjimmiltaan jokseenkin samanlaisia. Kuvaavaa onkin, että kaikissa elokuvan megayhtyeissä, oli kysymys sitten Beach Boys -tyylisistä rallattelijoista tai Kissin kaltaisista riekkujista, niiden jäseniä esittävät samat naamat (Comanor, Hahn & koreografi Oblong [oik. Peter Elbling]). Kolmikko suoriutuu urakastaan kiitettävästi, eikä musiikkikaan huonoa ole. Rainan koko score on Paul Williamsin käsialaa. Itsekin musiikkiteollisuuden ikävimpiä puolia kokenut Williams on monipuolisuudessaan manio säveltäjä, josta kielii myös elokuvan ainut Oscar-ehdokkuus. Näyttelijänä hän on valitettavasti vain B-tasoa, jos sitäkään.
Jos Paul Williamsin Swan tuntuu kömpelöltä esitykseltä, Jessica Harper puolestaan tekee paljon kelvollisempaa jälkeä Phoenixina. Harper myös kuulostaa hyvältä, sopivan maanläheiseltä ja älykkäältä, tuodakseen elokuvaan ripauksen vakavuutta. De Palman muissakin elokuvissa joskus nähty William Finley liikkuu näiden kahden, Williamsin ja Harperin, välimaastossa. Sen verran pätevä Finley kuitenkin on, että hänen elokuvauransa myöhäisempien vaiheiden hiljaisuus panee ihmetyttämään.
Brian De Palman filmografia on laadullisesti ehkä epätasainen, eikä Aavemusakaan ole mikään mahtiklassikko. Elokuvassa on yksinkertaisesti liikaa hulinaa ja hurlumheitä, jotta sen vakavammat arvot pääsisivät kunnolla oikeuksiinsa. Ja toisaalta – se ei toimi hurttina komedianakaan, koska on sellaiseksi liian synkkä ja totinen. Jos Aavemusa olisi leipä, siinä olisi paksulti voita vain yhdessä nurkassa ja muualla ei yhtään. Jonkinlainen tasoittaminen olisi siis ollut paikallaan. Siitä huolimatta se on ihan katsottavaa ja kuultavaa viihdettä… paremman puutteessa.
