Madigan on yksi niistä lukuisista B-filmeistä, jotka komistavat elokuvaohjaaja Don Siegelin palkintohyllyä. Clint Eastwood sanoi, että hänestä oli sääli ettei Siegelin koskaan annettu ohjata kunnon elokuvia vaan kaikki puolivillaisemman puoleiset toimintapläjäykset ja päämäärättömimmän oloiset rikosdraamat annettiin hänen hoideltavakseen. Madigan ei tällä saralla valitettavasti poikkea totutusta Siegel linjasta. Ja vaikka olen itsekin sitä mieltä että parempia käsiksiä paremmalla budjetilla saaneena olisi Siegel voitu muistaa nykypäivänä muustakin kuin Dirty Harrysta ja Coogan’s Bluffista, ei elokuva vaan kannattele loppuun asti.
Dan Madigan on 40-luvun ihanteita toiminnallaan vaaliva ”lyö ensin kysele myöhemmin” -tyylinen poliisi, joka häpeilemättä pettää vaimoaan ja ryypiskelee ja on tyypillinen työnarkomaani. Elokuvassa korostuu nämä vanhat tavat ja ihanteet, 60-luvun muuttuvassa maailmassa, jokseenkin konsepti jää löyhäksi, sitä oltaisiin voitu syventää enemmän, tuntuu kuin elokuva olisi tehty väärällä vuosikymmenellä.
Madigan alkaa kun hän onnistuu partnerinsa Rocco Bonaron kanssa rutiinikäynnillä ehdonalaista kärsivän konnan luona kadottaa aseensa ja rikollinen pääsee rivolit messissä livohkaan. Johtoportaalta tulee huutia ja aseet on saatava pois kaduilta pikimmiten.
Comissioner Anthony X. Russell (Henry Fonda) on monella tapaa kuin Madigan, lapseton, yksinäinen mies joka tapailee varattua naista.
Madigan on kaiken kaikkiaan löysä ja juonellisesti hieman sekava elokuva. On selkeästi nähtävissä, että tuottajalla ja ohjaajalla on ollut molemmilla täysin erilainen visio lopputuloksesta, jolloin ihan mukiinmenevä käsis vesittyy päättömäksi ja latteaksi raakileeksi. Madigan ei ole kovin pitkä elokuva, mutta sitä katsellessa en voi väittää että katseeni olisi ollut liimattuna ruutuun. Pähenkilö Madigan ei onnistu herättämään tunteita, minua ei kiinnostanut elokuvan lähestyessä enää loppuaan hänen kohtalonsa.
Madigan pettää vaimoaan toisen naisen kanssa, mutta kertoo tälle naiselle vaimonsa olevan aina ykkönen. Hän ei välitä vaimostaan vaikka vaimo on kaunis pakkaus. Yhteistä aikaa ei töiden takia löydy. Miehen käytös tuntuu käsittämättömältä, toiminnalle ei löydy syytä, ellei sen pointti ollut sitten ylikorostaa väistyviä 40-50-lukujen ”hellan ja nyrkin välissä” tyylisiä ihanteita ja ajatuksia muuttuvalla 60-luvulla, mutta en tosiaan osaa sanoa mitä elokuvalla tai hahmolla on haettu takaa.
Toimintaelokuva Madigan ei ole ja draamana se ei ole uskottava ja rikos -elokuvaksi aivan liian pintapuolinen.
Kaikesta tästä huolimatta Madigan ei ole HUONO elokuva. Siinä on Suomessa asuvalle leffafriikille aimo annos vanhan ja menneen maailman nostalgiaa. New York 60-luvulla vanhan filmikameran lävitse. Maailma jossa poliiseilla oli puvut, solmiot, lakit ja hekselit, 38. kaliiberiset revolverit. Pullo viskiä maksoi 75 senttiä ja nuorison vastakulttuuri eli voimakkaampana kuin koskaan (niinkuin monessakin muussa aikalaisessa elokuvassa on nuorison vastakulttuuria kuvattu melko pintapuolisella ”Leikkaa poika tukkas” -meiningillä).
Madiganin vaimoa Juliaa näyttelevä näyttelevä Inger Stevens on tyrmäävän kaunis ja tekee loistavan roolisuorituksen kaltoin kohdeltuna vaimona joka rakastaa miestään kaikesta huolimatta. Muut tekevät myös hyvää työtä, mutta edes hyvät näyttelijät eivät voi tehdä tästä sekavasta elokuvasta, joka tuntuu tehdyn 10 vuotta liian myöhässä, hyvää, useaa katselukertaa kestävää elokuvaa. Mummon kanssa kesäsunnuntaina telkkarista? No totta mooses!
