David Cronenberg tarttuu omituiseen, rivoon ja kaikilla tavoilla käsittämättömään kulttiteokseen mikä uhmaa kaikkia määrittelyjä ja genrejä olemalla kaikkea mahdollista ja silti loukkaa kaikkea hyvää ja arvokkaana pidettyä. Kamapyramidin pohjalla kiemurtelevan kauhuvisioinnin sovitus ottaa aineksia paitsi Burroughsin romaanista, myös hänen muista teoksistaan ja elämästä. Lopputulos on romaanin tavoin määrittelemistä uhmaava surrealismiteos.
Tuholaistorjuja Bill Leen (Peter Weller) elämä saa tarpeeksi monta käännettä pudottamaan kuka tahansa kärryiltä. Hänen vaimonsa Joan (Judy Davis) paljastuu tuholaismyrkylle riippuvaiseksi ja Bill joutuu omituisen mugwumpina (Peter Boretski) tunnetun olennon rekrytoimaksi agentiksi Interzoneen ja hänen pitää lähettää raportteja. Interzonessa Bill jatkaa agenttityötään, kirjoittaa raportteja ja kohtaa moninaisen joukon ystäviä ja vihollisia. Tohtori Benway (Roy Scheider) on mystinen taustatekijä, Yves Cloquet (Julian Sands) taas on omituinen sveitsiläinen ja amerikkalainen Frostin pariskunta Tom (Ian Holm) ja Joan (Judy Davis) muodostuu kaiken avaimeksi. Billin amerikkalaiset ja sinne jääneet ystävät Hank (Nicholas Campbell) ja Martin (Michael Zelniker) taas rohkaisevat Billiä jatkamaan raporttien kirjoittamista, sillä ne ovat julkaisukelpoista kirjallisuutta ja teoksen nimi on Alaston Lounas.
Peter Wellerin rooli Bill Leenä on hyvin vähäeleinen, ellei jopa staattinen ja kun kirjoituskone muuttuu suunnattomaksi kovakuoriaiseksi (Peter Boretski) ainoa vaihtoehto on hyväksyä se. Koko Interzonen omituinen ihmis- ja ötökkämaailma pyörii ja vaappuu Billin ympärillä ja siihen mahtuu vakuuttava joukko sivuhahmoja. Judy Davis ainoana merkittävänä naishahmona on laadukkaan sekapäinen, Julian Sands hyytävä ja Ian Holm pääasiassa hämillään. Peter Boretski antaa omituisille ötököille matalan, selkeän puheäänen mikä tekee ne erityisen kiinteästi irrallisiksi tekijöiksi.
Cronenberg lähestyy umpivinoutunutta lähdeaineistoa umpivinosta kulmasta ja kuorruttaa paketin umpijäyhillä henkilöhahmoilla. Roy Scheider pääsee eniten revittelemään, mutta salaperäisen taustavoiman on oltava ennakko-odotusten vastainen. Jazzahtava musiikki on kirsikka kakun päällä, joskin kakku on itsessään jotain täysin uutta: moninaisista genreistä, tyyleistä ja ratkaisuista sekoitettu mutanttiötökkä joka vain jostain omituisesta syystä sattuu myös toimimaan elokuvana.
Ainutlaatuinen kaikessa mielessä, mutta ainutlaatuisuus ei ole mestariteoksen merkki, mutta tällaisenaankin Alaston lounas todellakin näytää sen mitä on kunkin haarukallisen päässä.
