Edesmennyt amerikkalainen pitkän linjan actionohjaaja John Frankenheimer kansainvälisti petosjuonittelut hittiactioninsa Roninin (1998) merkeissä. Nousuja, mutkaa ja umpikujaa löytyy kuin Istanbulista konsanaan, eikä konnahenkilöiden moraalinen vakaumus ole lentohiekkaa jykevämmällä pohjalla. Robert De Niro, Jean Reno, Stellan Skarsgård, Skipp Sudduth ja Sean Bean ovat joukko toisilleen tuntemattomia äijänkäppänöitä, kukin omalla tavallaan mysteerinen ja luotansatyöntävä. He saavat rahakkaan toimeksiannon salaperäiseltä naiselta (Natascha McElhone). Jos miehet onnistuvat varastamaan anonyymiltä kohteelta anonyymin salkun – joka oletettavasti pitää jotain arvokasta sisällään – tulee tukku kahisevaa kouraan ja taputusta olalle. Operaatio muuttuu pian pitsinkudontaa monimutkaisemmaksi touhuksi, sillä ahneus ja rehellisyys eivät kulje käsi kädessä.
Kulttuurikulmasta tarkasteltuna, Ronin tarjoaa vilkasta ja kaunista kaupunkikuvaa Ranskasta. Kyynisestä näkökulmasta tarkasteltuna, hieno miljöö toimii vain virikkeenä ja tapahtumapaikkana tarinasta irtoamiselle ja tylyyn toimintaan turvautumiselle.
Frankenheimer pyörittää yllättävän kankeasti petosrulettinsa käyntiin. Alun jaaritteluun ja mukamas ”hahmosyventymiseen” (jota todellisuudessa ei elokuvassa paljoa esiinny) käytetty puolituntinen vaihtuukin vauhdikkaisiin takaa-ajoihin ja veriseen kaupunkiräiskintään. Siinä vaiheessa Ronin tuntuu vasta murahtavan käyntiin pienen yskähtelyn jälkeen. Frankenheimer hyödyntää henkilöhahmojensa anonyymiyttä moraaliaukkoisessa juonessa, jossa katkeruudet ja sisäiset pedot päästetään valjaistaan irti. Sivullisetkaan eivät säästy ahneiden miekkosten rajulta ristitulelta, joka pitää viihdyttävyysasteen mukavasti korkealla katon tuntumassa.
Tulenarat jännitteet ja taustalla vaaniva yllätyksellisyys pitävät katsojankin skarppina ja pyörittävät elokuvaa dynamon lailla valoisana. Kuitenkin ruudin- ja bensankäryinen sisältö ei tarjoa katsojalle enempää kuin ysimillisen hylsyjä. Rahan vuoksi on helppo tappaa, vielä helpompi pettää ja helpointa elellä lokoisasti vailla omantunnon tuskia. ”Money is talking when there ain’t nobody walking” -tyylinen sananparsi pätee hyvin Roninin kolkkoisaan sielunmaisemaan. Kolkkoutta ja kankeutta ei kuitenkaan löydy perfomanssilinjalta. Metodinäyttelijöiden kärkikastiin kuuluva Robert De Niro on machomainen Sam, porukan skeptisin ja oletettavasti (henkisesti) tasapainoisin kaveri. Taustatukea ja ranskalaishenkeä tarjoaa äijänkäppänä Jean Reno Vincentinä. De Niron ja Renon kaverityylinen jutustelu ja small talkki antaa keveän sävyn muuten niin jyrkkään karaktisointiin. Pohjoismaalainen Skarsgård on niljakas Gregor, Sean Bean krapula-aamuinen Spence ja niin etespäin.
Kaiken kaikkiaan kevyttä asiasisältöä ja raskasta toimintaa tarjoava Ronin on hyvä esimerkki monipuolisesta toimintaelokuvasta, joka kerrankin keskittyy vain oleelliseen ja tarjoaa kosolti kivaa ja viihdyttävää katselunautintoa katsojalle. Ohimennen voisi vielä kehua yhtiä hienoimpia yksittäisiä takaa-ajo-kohtauksia, jotka vauhdikkaalla menollaan muodostuvat elokuvan kärkikohdiksi.
