Omintakeisesta vaativasta persoonallisuudestaan kuuluisa Stanley Kubrick luetaan nykyisin kuuluvaksi kautta aikain suurten ohjaajanerojen harvalukuiseen joukkoon. Vielä Kunnian polkujen aikaan mies oli kuitenkin vielä nuori tekijä miljoonan monen kaltaisensa joukossa, takanaan hädin tuskin yhtä onnistunutta sekä muutamaa varhaisvuosien puolivillaisempaa yritystä mainittavampaa meriittiä alallaan. Kunnian poluista tuskin kukaan juuri povasikaan ilmestyessään mitään sen kaksisempaa genreklassikkoa, olihan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva kertomus periaatteessa jo yleisön näkökulmasta jurakautista antiikkia ja juurikin niin kaukana yli äyräidensä kuohuvan kylmän sodan muotiaiheista kuin suinkin mahdollista. Hollywoodin mittapuulla mitätön satojen tuhansien pikkubudjettikaan ei varsinaisesti kertonut tuotantoportaan luottamuksesta Kubrickin elokuvan menestykseen – mitä ei myöskään tullut kuin vasta kauan myöhemmin ohjaajaneron lyötyä itsensä läpi, sekä yleisön löydettyä maestro Kubrickin varhaisvuosien työt uudelleen.
Kunnian polut sijoittuu suuren sodan viimeisiin vuosiin ja ranskanpuoliselle rintamalle, jossa maahan kaivetut asemat ovat jo pitkään vaihtaneet omistajaansa kummankaan osapuolen kykenemättä tekemään lopullista läpimurtoa. Miehisistä miehisimmän Kirk Douglasin leuka väpättäen tulkitsema eversti Dax saa ylemmiltään käskyn vallata keskellä saksalaisten keskeisiä asemia sijaitseva Muurahaiskukkula äärettömät määrät ihmisverta maksavalla massahyökkäyksellä. Sodan vaiheissa kovia kokeneiden miesten moraali on kuitenkin jo kauan aikaa sitten alkanut rakoilla, eikä ”ratkaisevaksi” iskuksi tarkoitettua sankarillista rynnäkköä koskaan tehdä sotilaiden yksinkertaisesti kieltäydyttyä nousemasta juoksuhaudoistaan. Mitättömän rahvaan pullikoinnista raivostunut ja ylennystä haikaileva kenraali Mireau antaa tykistölle käskyn ampua omiaan rangaistuksena niskuroinnista sekä savustaakseen nämä koloistaan. Sanomattakin selvää, ettei Muurahaiskukkulaa valloitettu Ranskan kolmannen tasavallan kunniaksi tälläkään kertaa, mutta ehkä seuraava hyökkäys…
Maailmaan mahtuu jos jonkinlaista mielikuvituksellista näkemystä ensimmäisen maailmansodan mutaisesta ja sukupolvien edestä ihmissieluja yksittäisissä taisteluissa nielevästä rintamasta, mutta suppean budjetin asettamista rajoituksista huolimatta Kubrickin teos lukeutuu niistä realistisempien kastiin. Alussa esimerkiksi huomataan juoksuhautojen olevan asiallisesti tuettu ja laudoitettu, upseerit seuraavat kelloaan ajoittaakseen hyökkäyksen tukea antavan jatkuvan tykistötulen mukaisesti, eikä vihollistakaan päin vain juosta kuin hippaleikissä. Kubrickille tyypilliseen tapaan sodassa nähdään paljon Hohdosta ja Eyes Wide Shutistakin tuttuja pitkiä kamera-ajoja, sekä taistelukohtauksessa katsoja viedään näyttävästi keskelle toimintaa pillillään sotilaille merkkejä antavan Douglasin mukana sutjakkaasti puikkelehtivan (käsi-?) kameran kautta. Klassisiin 20- ja 30-luvun näkemyksiin verrattuna Kubrickin modernimpi tekninen toteutus tuntuu raikkaalta tuulahdukselta uutta ja saa moneen kertaan käsitellyn aiheenkin tuntumaan tuoreemmalta kuin mitä se tekoaikaan olikaan.
Kunnian poluissa Kubrick onnistuu kiertämään vähäiset resurssinsa näppärästi kääntämällä tarinan spektaakkelimaisesta Hollywood-sodasta yksinkertaisemmaksi henkilö- ja oikeussalidraamaksi. Tarinan tuoksinassa ranskalaiset kenraalit päättävät valita kapinoivista sotilaistaan kolme ja tuomita nämä näytösluontoisessa sotaoikeudenkäynnissä kuolemaan varoittavana esimerkkinä muille. Miesten valintaan luonnollisesti vaikuttavat henkilökemioiden sekä pärstäkertoimen kaltaiset toissijaiset tekijät, eivät niinkään syyllisiksi valittujen sodan uhrien tekemiset tai mitkään muutkaan järkisyyt. Oikeudenkäynti on sekin pohjimmiltaan täydellinen farssi, eikä miestensä merkityksetöntä uhrausta ennen välinpitämättömänä sivusta seurannut Daxkaan kykene tekemään mitään valittujen uhrilampaiden pelastamiseksi. Kubrickin näkökulmasta sota onkin silkkaa byrokratiaa sekä kasvottomiksi numeroiksi muuttuneiden ihmishenkien mekaaninen tuhoaminen omien sekä vihollisten osalta pelkkää korruptoituneen yhteiskunnan vähintään yhtä läpimädän sotakoneiston ihmisverellä rasvattujen rattaiden narskuttelua matkallaan kohti seuraavaa suurta verilöylyä.
Kunnian polkujen kuvaus ranskalaisesta sodankäynnistä on ehkä vähän liioiteltu, mutta verenhimoisten esimiesten täydellisessä piittaamattomuudessa alaistensa hyvinvoinnista tai elämästä on tiettyä ajatonta ja universaalia sanomaa, jonka resonointi yltää kauas sotien ja konfliktien ulkopuolellekin vaikkapa meidän aikamme röyhkeäksi oman edun tavoitteluksi degeneroituneeseen politiikkaan ja liike-elämään asti, joissa kaikissa tavallinen rahvas ollaan koska tahansa valmiita kylmästi uhraamaan jos ”asian” etu, nahkakukkaro tai pankkitilin saldo niin vain vähääkään vaativat. Valitettavasti todellisessa elämässä luovan tuhovimman kohteiksi joutuneiden ihmisten puolta ei vain ole pitämässä Kirk Douglasin kaltaista rautakankeakin teräksisemmällä selkärangalla varustettua oikeamielistä machomiestä, vaan pieni ihminen joutuu useimmiten yksin kamppailemaan kiusaajaansa vastaan. Tosielämän ranskalaisia kapinallisia teloittaneista kenraaleista Philippe Pétain joutui sittemmin itse oikeuden eteen ja vangiksi Pirunsaarelle yhteistyöstään natsi-Saksan kanssa.
Mitä Kunnian poluista voidaan siis oppia? Mielestäni ainakin sen, ettei elokuvan välttämättä tarvitse edustaa katsojalle ennestään henkilökohtaisella tasolla tuttua tapahtumaa vedotakseen tähän sanomallaan sekä sisällöllään, Stanley Kubrickin kaltainen asiansa osaava tarinankertoja nimittäin kykenee parhaimmillaan muotoilemaan asiansa niin tehokkaan iskevästi, että kuka tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa taatusti pystyy samaistumaan tarinan henkilöhahmojen ongelmien kanssa. Kunnian polut ei ehkä vielä suinkaan edusta tekijänsä terävintä kärkeä tälläkään saralla, mutta kenen tahansa muun vähäisemmän ohjaajan käsistä lähteneenä voisi hyvinkin edustaa – Kubrick itse vain edelleen jatkokehitteli jo tässä vaiheessa esittelemiään otteita ja teemoja aina uransa loppuun asti. Nykyisin mestarin näkemystä pidetäänkin ansaitusti amerikkalaisen sotaelokuvan klassikkona.
