Kuvitellaanpa, että joku alkaa rakentaa itselleen valtavaa taloa. Hän aloittaa työnsä yhdestä vaivaisesta tiilenpalasta. Jo ensimmäisten kerrosten kohdalla hän tietää täsmälleen, että hänen talostaan tulee korkea, kaunis ja kestävä, ja että se kestää kovimmatkin myrskyt ja myräkät. Lopulta kun talo alkaa olla sitä mitä mieli on siitä aina halunnut, visio alkaakin kuihtua. Äsken silmää miellyttäneet ratkaisut eivät toimikaan, materiaaliratkaisut eivät tunnu kestävän. Ei liene yllätys, että tuossa vaiheessa ahkeran rakentajan urakka vaikeutuu: onko kaikki kaunis rakennettu turhaan, onko koko prosessi lähtenyt väärään suuntaan jo kerroksia sitten? Mutta eipä hätää, kuin ostosteeveen halvin ja naurettavin lupaus saapuu rakentajan luo taho, joka voi pelastaa kaiken. Taho on keksinyt keinon poistaa ”huonot” alemmat kerrokset ilman, että rakentaminen kärsii siitä. Ja hädän hetkellä vuosikaudet rakennustaan kasannut ihminen sortuu tarjouksen edessä: mikä voisi mennä pieleen, mikä voisi olla pahempaa kuin tämä nöyryytys oman rakennuksen epäonnistumisesta? Ehkäpä se, että rumakin kerros on jatkoa ajatellen vakavampi jalusta kuin pelkkä tyhjyys?
Samaa teemaa noudattaa Charlie Kaufmanin viides elokuvakäsikirjoitus ja musiikkivideoguru Michel Gondryn tuorein elokuva Tahraton mieli, joskin talon sijasta rakennuskohteena on koko elämä ja rakennusaineena ihmismieli syövereineen. Jälleen Kaufman vie katsojan omaan maailmaansa, jossa kaikki, mikä saa kyyneleet silmiin, voi olla hauskaa, ja kaikki, mikä naurattaa, voi lopulta olla murskaavan surullista. Ja tällä kertaa aiheena on todellakin muisti – asia, jota ilman emme tulisi toimeen. Vai tulisimmeko?
Kaufmanin oivaltava teksti sylkee jälleen kysymyksiä ilmaan, ja tällä kertaa mielen syöverit revitään auki laajemmin kuin Being John Malkovichin (1999) palkitussa debyyttikäsikirjoituksessa. Ja ”säälittävä” –sanaa viljellään useammin kuin upeassa Adaptationissa (2001). Ja onhan visualisoinnissa tuttuja merkkejä saman parivaljakon edellisestä yhteistyöstä eli Human naturesta. Mutta tämän pitemmittä puheitta on paras siirtyä itse tarinaan, ennen kuin mitään unohtuu…
Varmasti kaikki ovat joskus halunneet kaivautua maahan piiloon ja unohtaa tekemänsä virheet tai valinnat. Varsinkin rakkauden saralla umpikujia ja ojia voi tulla vastaan enemmän kuin rallikuskilla uran aikana. Ja jos vielä täsmennetään, Ystävänpäivänä, jona yksinäiset ovat entistä yksinäisempiä, tämä unohtamisen tarve nostaa rumaa päätään. Ei ole siis ihme, että kun Joelin (Carrey) ja Clementinen (Winslet) suhde takkuilee juuri ”rakkauden päivän” tienoilla, rämäpäinen Clementine ajautuu tekemään ison päätöksen: hän ottaa yhteyttä tri. Howard Mierzwiakiin, joka on keksinyt menetelmän kipeiden muistojen poistamiseksi. Ja miltä mahtaakaan hiljaisesta ja masentuneesta Joelista tuntua, kun hän sovittelumielessä saapuessaan saakin todeta, ettei rakas enää edes tunne häntä? Siitä käynnistyy Joelin ja Clementinen trippi menneisyyteen ja ihmismieleen.
Tahraton mieli junnaa hetkittäin dejavun lailla paikallaan, mutta samalla rakentaa Clementinen ja Joelin murskattua suhdetta kasaan outojen käänteiden avulla. Kate Winslet on loistava impulsiivisena ja ailahtelevana nuorena naisena, joka ei voi ymmärtää kumppaninsa sulkeutuneisuutta. Täytyy vain toivoa, että Kate saa Oscarin muistona roolistaan.
Jim Carrey on myös vireessä surumielisenä miehenä, vaikkei maltakaan olla vääntelemättä naamaansa parissa kohtauksessa. Mahtavinta on se, että humoristina tunnettu Carrey on ikään kuin Winsletille tutummassa osassa vetäytyvänä ja mystisenä hahmona ja Winslet puolestaan pursuaa energiaa ja intoa, jota olemme tottuneet näkemään Carreylta.
Sivurooleihin on kerätty nimekäs nuorisokaarti, etunenässä Kirsten Dunst, joka ottaa askeleen kauemmaksi Hämiksen tasapaksusta MJ-roolista. Kirsten saa lopulta Mary-tytön rooliin mukaan samaa draamaa kuin mitä pääparin kohtalossa on. Myös Mark Ruffalo on loistava ihmismielen muokkaajana. Elijah Wood sen sijaan on erinäköisenäkin Frodo-roolinsa vanki, mutta silti ihan ookoo. Kaufmanin ja Gondryn aiemman yhteistyön (Human nature) kaltaista casting-floppia ei näin ollen tarvitse seurata. Ja onhan Gondry itsekin aivan erilaisessa vauhdissa taikoessaan yössä kiiltäviä jäätiköitä ja lumisateen täyteisiä maisemia romanttisten kohtausten taustalle.
Tahraton mieli on mielettömän upea ja unohtumaton elokuvakokemus, jos tuota termiä voi tämän leffan jälkeen käyttää. Tosielämää höystetään ripauksella scifiä ja tuloksena syntyy romanttinen tarina ihmisen tahraisesta, mutta silti kauniista mielestä. Unohtaa ei sovi myöskään tunnussävelenä toimivaa Beckin Everybody’s gotta learn sometimes –kappaletta tai runoa, josta leffan nimi kumpuaa:
“How happy is the blameless Vestal’s lot!The world forgetting, by the world forgot
Eternal sunshine of the spotless mind!
Each pray’r accepted, and each wish resign’d.”
