National treasure sisältää sinivalkopunaisen historian oppitunnin ja hieman aarteen etsintää siinä sivussa. Katsojalle ei jää epäselväksi kuka on Edison, miksi perustajaisät olivat niin kovia jätkiä, miksi perustuslakia pitää kunnioittaa ja monumentteja tuodaan nähtäväksi pitkin elokuvaa. Onnistutaanpa pölyisten rakennusten lisäksi tuomaan lentotukialuskin ihasteltavaksi. Jos jossain niin kansallismielen nostattamisessa amerikkalaiset ovat hyviä. Juniorit otetaan aatteen huomaan turvallisesti tällaisilla aarteenetsintäelokuvilla. Vanhemmalla iällä voidaankin sitten siirtyä maailmanpelastamiseen ja ihmisten ampumiseen tähtilipun liehuessa taustalla.
Menoa, meininkiä ja näyttävää toimintaa National treasuresta löytyy, mutta loogisuutta ei niinkään. Hassu apuri (Bartha) esittää hämmästyttävän tyhmiä kysymyksiä ollakseen tietokonenero. Tämä antaa päähenkilölle Benjamin Franklin Gatesille tilaisuuden ottaa sankarinviittaa ja samalla valaistaan juonta pienimmille katsojille. Nicolas Cagen esittämä päähenkilö on liiankin suoraselkäinen ja oivaltava ollakseen uskottava tai että häneen voisi samaistua. Sen vielä pystyy nielemään, että joku kunnioittaa nahan palaselle raapustettua tekstiä niin paljon, että on valmis luopumaan mittaamattomasta aarteesta, mutta kuka oikeasti asettaa historiallisen esineen ihmishengen edelle? Varsinkin kun kyseessä on kauniimman sukupuolen edustaja, jonka kanssa on romantiikan tynkää viritteillä. Eikä voi kuin hämmästellä Gatesin assosiointikykyä. Lähes salaman nopeudella hän päätyy sanasta ”rautakynä” perustuslakiin. Eipä tulisi allekirjoittaneelle ihan heti mieleen. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun tarinaa pitää kuljettaa eteenpäin kuin kiskoilla. Muuten katsojalle jäisi aikaa ajatella, ja jos on aikaa ajatella voi mieleen putkahtaa ajatus: ”Tämä elokuvahan on itseasiassa kökkö”.
Ei National treasurea voi kuitenkaan täysin lytätä, kun miettii mikä on sen tavoite. Ei se pyrikään elokuvahistorian merkkiteosten joukkoon. Sen ainoa tavoite on pitää kohdeyleisön mielenkiintoa yllä alkutekstien ja lopputekstien välisen ajan, ja tuomaan rahaa tekijöille. Siinä se kieltämättä kiitettävästi onnistuu. National treasure ei jää kummittelemaan mielen sopukoihin eikä siinä ole mitään sellaista mikä kantaisi toiselle katselukerralle. National treasuren kansikuva pitäisi laittaa elokuvasanakirjaan kohtaan ”kertakäyttöinen”. Kaksi ja puoli tassua keskivertoviihteelle.
