En myönnä olevani mikään suurten, eeppisten seikkailuelokuvien ystävä, mutta ruotsalaisen Jan Guilloun Arn-kirjasarjan ensimmäisestä elokuvasta kiinnostuin heti. Kyseessä on pohjoismaalaisesta näkökulmasta erittäin kiintoisa tuotanto, onhan se lajinsa tämän hetken kallein noin 25 miljoonan euron budjetillaan. Arnia katsoessa rahan käytön huomaa, mutta tällä kertaa on todettava, ettei raha ole hukkaan mennyt: Arn on erinomaisesti onnistunut suurenluokan seikkailuelokuva, eikä mitään sen vähempää.
Länsi-Göötanmaan seuduilla elää 1100-luvun puolen välin paikkeilla muuan Arn Magnusson, joka jo nuorena poikana joutuu luostariin vanhempien luopauksesta Jumalalle. Arnista kasvaa luostarissa väkivahva ja sitkeä mies, sekä erinomainen soturi. Arnin palattua luostarista kotiin hän joutuu keskelle sukuvihan kehtoa, jonka tahdin määrää taistelu kuninkuudesta. Knut Eerikin poika, edellisen kuninkaan poika ja Arnin ystävä, on palannut maanpaosta Norjasta perimään kruunua itselleen. Uskollisuus ystävälle joutuu kovalle koetukselle hallitsevan Sverkin suvun laittaessa kapuloita rattaisiin niin Arnin suvulle, kuninkaalle kuin tämän uudelle rakkaudelle, ihastuttavalle Cecilialle. Vaikka Knutin joukot ovat vahvat, on Sverkeillä hallussaan ase, jota vahvempaa ei pimeän keskiajan synkkinä vuosina tunnettu: kirkko. Siitä Arnille ja tämän lempitietylle onkin enemmän harmia kuin mistään maallisesta pahasta…
Elokuva perustuu kahteen ensimmäiseen Arn -kirjaan. Yhtään Arn-kirjaa en ole lukenut, mutta Jan Guilloun on nimenä tuttu loistavan Pahuus -elokuvan alkuperäisromaanin kirjoittajana. Samanlaista psykologista ihmistuntemusta ei Arnin kaltaiselta spektaakkelilta kannata odottaa, mutta hyvän tarinan se antaa silti. Keskiaikaan sijoittuvan ritariseikkailun eeppisyyteen tuo erinomaista lisäpoltetta taustalla liehuva rakkaustarina ja ajattomat teemat ystävyydestä uskollisuuteen. Eikä uskonnon roolia hyvässä ja pahassa kannata unohtaa, tosin sen pohdinta jää katsojan omaksi tehtäväksi.
Pohjoismaalaisuudestaan huolimatta Arn uhkuu suuruutta kuin paraskin amerikkalaistuotanto. Suuret joukkokohtaukset, lavasteet ja puvustus ovat upeaa katsottavaa, ja elokuva tuokin selkeästi mieleen sellaiset teokset kuin Braveheart, Conan – barbaari ja Alexanteri. Kaiken kruunaa elokuvan upea kuvaus, joka herkuttelee kaiken lisäksi upeilla luonnonmaisemilla korostaen ihmisten vielä kiinteää suhdetta luontoon tuon ajan maailmassa. Muutenkin ajankuva on uskottavan lisäksi myös mukaansa tempaava, joka on elinedellytys tämän kaltaiselle, yli kaksituntiselle historialliselle spektaakkelille. Tuomas Kantelisen upea musiikki säestää parhaimmillaan hyvin tunnelmallista elokuvaa.
Näyttelijätyö jää elokuvan heikoimmaksi lenkiksi. Joakim Nätterqvist ratsastaa pääroolinsa läpi kunnialla, mutta ilman sen suurempia bonuksia. Miestä on arvosteltu muun muassa karisman puutteesta, mikä on kieltämättä totta. Parhaimmillaan hän on Sofia Helíninin kanssa nuorina rakastavaisina, ja heidän yhteiset kohtaukset ovatkin lopulta elokuvan hienoimpia hetkiä. Sivurooleissa olevien näyttelijöiden töitä taas ei käy arvosteleminen, onhan mukana sekä Ruotsin että Iso-Britannian näyttelijäkaartin parhaimmistoa. Erityisesti intialaissyntyinen Mílínd Soman on jopa hyytävä elokuvan pääkonnana, pelottomana islamistijohtajana.
Jos elokuvasta jäi jotain puuttumaan, niin hahmojen syvyyttä olisi kaivattu lisää. Vaikka elokuva kaikessa suuruudestaan yllättää inhimillisyydellään, jää jopa Arn päähenkilönäkin hieman liian sieluttomaksi, jotta elokuva olisi täydellinen mestariteos. Myös elokuvan tapa esittää monessa mukana oleva uskonnollisuus vuoroin pahana, vuoroin hyvänä asiana saattaa hämmentää ainakin niitä, jotka etsivät elokuvalta vastauksia sen käsittelemiin teemoihin. Aavistus lisää mahtipontisuutta olisi saattanut tehdä Arnista Conanin, mutta ehkä tanskalaisohjaaja Peter Flinthin itsevarmuuden kohottaminen olisi ajanut saman asian, siitä huolimatta, että mies tekee kauttaaltaan hyvin tasokasta työtä.
Arn – temppeliritari on massiivinen, mutta inhimillinen ja visuaalisesti upea Pohjoismaalainen suurtuotanto, josta sietää olla ylpeä. Ajoittaisesta verkkaisuudestaan huolimatta se on hieno elokuva, joka ylitti kaikki odotukseni. Pian saapuvalta jatko-osalta lienee varaa odottaa jopa enemmän.
