Edward Norton on kovin kyllästnyt elämäänsä. Siksipä hän ilahtuukin huomatessaan asuntonsa räjähtäneen, ja muuttaa äskettäin tapaamansa Tyler Durdenin (Brad Pitt) kanssa yhteen rähjäiseen taloon. Yhdessä he aloittavat pohjamudista luomaan katutappeluiden ympärille perustuvaa imperiumia, joka paisuu ja paisuu kohokkaan lailla kunnes se lopulta räjähtää. Kaikkea maustaa karvaanmakuinen yhteiskuntakritiikki.
Vai maustaako? Sitä, hyvät ystäväni, alamme nyt tutkimaan. Ei liene nykyaikan enää epäilystäkään siitä, olisiki Fight Club erinomaisesti tehty elokuva; ohjaaja David Fincherin työskentely vetää mielestäni vertoja mm. Herzogille kameran käytössä ja Tarkovskylle pienien, salamannopeiden kikkojen käytössä. Pitt, Norton ja Carter ovat erittäin hyviä ja uskottavia rooleissaan, vaikka Norton tuntuukin vetävän alkupuolella tylsistyneisyytensä hieman överiksi. Editoija on ollut varmasti laittomien aineiden vaikutusten alaisena luodessaan tätä MTV-sukupolvelle sopivaa happotrippiä, jossa vilahtelee silenterihattuisia miehiä yhdessä framessa ja peniksiä seuraavassa. Chuck Palahniukin pervoon anokdeettikokoelmaan perustuva käsikirjoitus on myös vaikuttava kokonaisuus, joka monisyiteisyytensäkin kanssa toimii erinomaisesti yhtenäisenä elokuvana, jossa on selkeä alku ja loppu.
Silti annoin Fight Clubille kaksi tähteä viidestä. Jos tekninen toteutus on näin hyvää, miten se voi olla mahdollista? Yksinkertaisesti siksi, että sisältö on varsin perseestä mielestäni. Juoni itse toimii vahvasti trillerin elkein, ja on osittain jopa kliseinen sellainen. Onneksi käsikirjoittajat keksivät, että pistämällä kakkaisen kakun päälle kirsikan ihmiset eivät huomaa sitä ydintä. Fight Clubin tapauksessa se kirsikka on kiiltävä ja vahvasti maskuliininen yhteiskuntakritiikki. Ikävä kyllä kirsikka on varsin mädäntynyt sisältä ainakin tämän katsojan silmissä. Yhteiskuntakritiikki toimii vain niin hyvin, kuinka paljon ihmiset siihen samaistuvat. Siksi mielestäni Fight Clubissa olevat yhteiskuntakritiikki ja kapitalistisen maailman demoralisointi eivät vain toimi. En ihmisenä suostu olemaan niin pessimistinen, että uskoisin jokaisen työhönsä kyllästyneen keskiluokan työläisen olevan halukas kaatamaan nyky-yhteiskunnan perusrakenteita murhien ja vandalismin avulla. Fight Club taas ilmoittaa kuuluvasti ja näyttävästi, että asia on juuri näin. Siksi seuraavalla kerralla kun sinä, elokuvan fani ja katsoja, ylistät juuri tätä osaa siitä, muista, että myönnät sen myötä pessimistisen näkemyksesi yhteiskunnasta. Fight Club on kenties siksi niin surullinen elokuva minun kohdallani, sillä sen esittämän fantasiamaailman on omaksunut todeksi niin suuri kannattajajoukko, että se suorastaan saa minut pelkäämään meidän tulevaisuuttamme lajina. Elokuvien tulisi olla sielun peili. Mutta peili ei vääristä asioita, se näyttää ne sellaisena kuin ne ovat, ja siinä Fight Club kaikessa negatiivisuudessaan mielestäni surkeasti epäonnistuu. Jos elokuvan juoni ja sisältö on näin mätää, ei tekninen toteutus sitä pelasta mielestäni. Se on toki hauska katsoa kertaalleen läpi, koska hyvää työtähän seuraa aina ilolla vaikka kyseessä olisikin vain maailman paras dildontekijä, mutta hyvää elokuvaa hyvä ohjaus ei tee.
Fight Club tuntuu aina sen nähdessäni vain hukatulta potentiaalilta. Jos se ei olisi niin äärimmäisen negatiivinen, niin äärimmäisen kärjistetty kuva nykymaailmasta, se olisi voinut olla kaikinpuolin upea elokuva. Nyt jäljellä on vain maskuliininen voimafantasia jonka suurin onnistunut yhteiskuntakritiikki rajoittuu erinäisiin onelinereihin, jotka toimivat vain irrallaan elokuvasta.
”I am Jack’s smirking review”
