Hämähäkkimies on palannut, vaikkei oikeastaan vielä ehtinyt lähteäkään. Vuonna 2007 ohjaaja Sam Raimi sai päätökseen kolmiosaisen Spider-Man-leffasarjansa, kun jo taas uusi tekijätiimi ohjaaja Marc Webbin johdolla pyrkii punomaan uutta alkua seittihepulle. Kaikki tehdään kirjaimellisesti uudelleen, eli taas kerran jokainen voi todistaa, kuinka opiskelija Peter Parker (Garfield) tulee purruksi – ei kuuman gimman, vaan geenimanipuloidun hämähäkin toimesta – ja alkaa löytää itsestään sitä miestä, joksi hän on kasvamassa.
The Amazing Spider-Man on sarjakuvalafka Marvelin elokuvatuotantoyksikön perusreseptillä valmistama tuote. Marvelin laadun tuntevat arvannevat jo ennalta, ettei The Amazing Spider-Man petä tietyn visuaalisen ilmeen, hahmojen persoonallisuuden ja juonen osalta. Voi kyllä, tämänkin Peter Parkerin maailmassa ihmiset näyttävät yhtä hyviltä kuin Marvelin-sarjakuvalehtien sivuilla, ja tällä kertaa Hämähäkkimiehen seurassa voi liitää entistäkin todentuntuisemmin. Elokuvassa on muutamaankin otteeseen käytetty esimerkiksi first-person shooter -peleistä tuttua subjektiivista kuvakulmaa. Efekti on parhaimmillaan 3D:nä, mutta muuten elokuvan katsominen 3D:nä on pettymys. Näyttää jopa siltä, että noihin harvoihin liitokohtauksiin olisi satsattu studion koko 3D-tietämys ja loput kohtauksista, mukaan lukien muuten tyylipuhdas lopputaistelu, on tehty ilman mitään 3D:tä hyödyntävää ideaa.
Sam Raimin ohjaamiin Spider-Man-elokuviin verrattuna The Amazing Spider-Man viljelee huumoria säästeliäämmin ja on muutenkin hillitympi. Stan Leellä on toki jälleen cameonsa tässäkin sarjakuva-adaptaatiossa, joten Chrisopher Nolanin Batman-elokuvien kaltaista synkkyyttä ei kannata Hämikseltä odottaa. Mutta Peter Parkerin tarinaa kerrotaan aiempaa maltillisemmin. Toisin sanoen hahmoihin ja heidän motiiveihinsa syvennytään paremmin kuin esimerkiksi Spider-Man 3:ssa, jossa roiskittiin menemään jo kuin kesäkuumalla asfaltilla. Punapäisen Mary Janen sijasta Peter Parkerin nesteet saa virtaamaan fiksu ja viileä Gwen Stacy (Stone), joka on poliisipäällikkö Stacyn (Leary) tytär. Peterin ja Gwenin suhdetta käytetään mukavasti suvantopaikkoina varsinaisen toiminnan välillä. Mutta draamaa kehitellään tällä kertaa tasapuolisesti myös Peterin sedän ja tädin avulla, kuten myös kohtausten, jotka kertovat Peterin lapsuudesta ja vanhemmista. Vaikka Ben-setää esittääkin nyt itse Martin Sheen ja May-tätiä Oscar-palkittu Sally Field, aiemmista Hämis-elokuvista tuttujen edesmenneen Cliff Robertsonin ja herttaisen Rosemary Harrisin roolisuoritukset eivät häviä siinä rinnalla juuri mitenkään. Suurin ero on siinä, tällä kertaa näille hahmoille annetaan kunnolla tilaa ja merkitystä.
The Amazing Spider-Manin yksi hyvä puoli on sankarin uusiutuminen. Uusiutuminen ei nyt ole niin suurta kuin voisi olettaa, mutta huomattavaa kuitenkin. Itselläni ei ole varsinaisesti mitään ex-Hämis Tobey Maquirea vastaan, mutta näyttelijän kasvaminen roolista ulos ja uuden elokuvan edellisiä vakavampi ote vaativat uuden naaman myös sankarin naamion taakse. Siihen Andrew Garfield on hyvä valinta; jo sivurooli mielettömän mielikuvituksellisessa The Imaginarium of Doctor Parnassuksessa (2009) osoitti, että hän on niitä kavereita, jotka hallitsevat naamiopelin monet puolet. Hän on luontainen monikasvo. Hyvää työtä on tehty myös siinä, ettei The Amazing Spider-Maniin ole kirjoitettu liikaa nemesiksiä. Oikeastaan välillä tuntuu, ettei niitä ole kirjoitettu ollenkaan: on vain uhreja ja päälleliimattua pahuutta.
Tässä elokuvassa hämähäkkimiehen päätehtäväksi muodostuu estää tiedemiehen sairas suunnitelma. Taustaltaan kyseinen tiedemies, tohtori Curt Connors (Ifans), on lähellä aiemmasta trilogiasta tuttua tohtori Ock/Otto Octaviusta. Hän on Octaviuksen tapaan traaginen epäonnistuja, josta tulee itsensä uhri. Walesilaisen Ifansin nappaaminen rooliin on hyvä, vaikkakaan ei yllättävä veto. Hänen katseessaan on Connorsille sopiva määrä eksyneen lammaskoiran alakuloa. Ilman perinteistä parransänkeään Ifans lisäksi sopii helposti siihen brittiläisten miesnäyttelijöiden joukkoon, joka kelpaa Hollywoodissa vivahteikkaisiin pahisrooleihin. Se vivahteikkuus vain sattuu The Amazing Spider-Manin kohdalla olemaan hukassa; kun elokuvan muut hahmot on hiottu tarkkaan, Curt Connorsia varten ei olekaan hiekkapaperia riittänyt. Niinpä Connors vaikuttaa tylsimmältä Jekyll/Hyde-muunnelmalta vuosiin. Se on muiden kuin Ifansin vika, mutta häntä siitä luultavasti soimataan. Paitsi että ne, jotka eivät Robert Louis Stevensoniaan ole lukeneet tai aiempia Hämähäkkimies-tekeleitä nähneet, tuskin edes huomaavat mitään valittamisen aihetta.
On muutama asia, jotka The Amazing Spider-Manissa kaipaavat kohennusta, mutta kokonaisuutta ajatellen leffa ei ole ärsyttävän huono. Kerronnaltaan luonnehtisin sitä pääasiassa viihdyttäväksi ja paikoin jopa jännittäväksi, mutta samalla se on myös kovin perinteinen ja Hämiksensä lukeneille yllätyksetön. Ehkä jatko-osa on sitten parempi?
