Jennifer Lawrencen ja Javier Bardemin esittämä nimetön pariskunta asustaa isohkossa maalaistalossa jossakin nimeämättömässä paikassa. Mies on luovan työnsä kanssa painiskeleva runoilija ja vaimo käyttää aikansa kunnostaakseen pariskunnan vanhaa taloa. Pariskunnalla on jo pitempään suunnitellut lasta, mutta suunnitelmissa ei ainakaan toistaiseksi ole menty puheita pitemmälle.
Varsin simppeli lähtöasetelma, eikö vaan?
Seuraavaksi talolle ilmaantuu Ed Harrisin esittämä fanaattinen ihailija, joka pyytää saada jäädä yöksi. Sitten paikalle ilmaantuu miehen vaimo. Sitten lapset. Sitten sukulaiset ja ystävät. Sitten kaikki muutkin kynnelle kykenevät. Ennen kuin kukaan huomaakaan, talo alkaa olla jo tupaten täynnä ja täysin hallitsemattoman kaaoksen vallassa. Jokainen huone tursuaa ihmisiä, hiljaisuus ja yksityisyys ovat enää muisto vain eikä missään ole enää turvallista olla.
Koko elokuvan tarinan tapahtumat sijoittuvat pariskunnan taloon eikä neljän seinän sisältä oikeastaan poistuta missään kohtaa. Näin klaustrofobian annetaan pikkuhiljaa kasvaa ja kiipiä ihon alle. Sitä mukaa kun liikkumatila talossa vähenee, alkaa epämukavuus ja ahdistus jo kiipiä ikävästi housunpunttia pitkin pienen levottomuuden samalla nylpyttäessä ikävästi kipeämpää reittä.
Edellinen kattaa reippaasti alle puolet elokuvasta. Ensimmäinen puolikas lähinnä kierrellään taloa ja tutustutaan pikkuhiljaa sen erilaisiin nurkkiin ja sopukoihin. Kun kamera ei kierrä huoneesta toiseen, seurataan lähikuvana Jennifer Lawrencen kasvoja kuin jotain Jean d’Arcia konsanaan. Kasvoja kuvattaessa pieninkin valheellinen ele tunnetusti näkyy selvästi ja tekniikan käyttö vaatii siksi äärimmäistä tarkkuutta nimenomaan näyttelijältä. Motherin kuvausten suhteen ainakin itselleni mielenkiintoisinta olisi kuulla, miten Darren Aronofsky psyykkasi Lawrencea vaativaan rooliinsa.
Koko komeus huipennetaan jälkimmäisessä puolikkaassa, jossa Aronofsky kaataa kerralla kaiken maailman hulluuden ja kipeyden yhtenä suurena visvaisen surrealistisena saasta- ja kuravellinä pahaa aavistamattoman katsojan niskaan eikä koko loppupuolen aikana katsojaparalle annetakaan armoa tai vapauttavia hengähdystaukoja missään vaiheessa. Loppupään komeanhurmeinen tykitys alkoi jo överiydessään ja kornissa käsittämättömyydessään vähän naurattaakin, mutta pelkästään hyvällä tavalla.
On se vaan kuulkaas niin upeaa menoa, että!
Koska kyseessä on vahvasti allegorinen surrealistinen elokuva, kansaa varmaan kiinnostaa tietää, miten itse tätä tulkitsin. En kerro. En halua kertoa mitään vaikka olisin jotain teorianpoikasta kerennytkin jo kyhäämään. Mother! nivoutuu niin vahvasti omaan symboliseen ja vertauskuvalliseen universumiinsa, että näiden juttujen selitteleminen vain spoilaisi koko elokuvan ja pilaisi sen ympärillä vellovan ihanan mysteerin savuverhon. Katsokaa itse ja tehkää omat päätelmänne. Mitä vähemmän te tästä etukäteen tiedätte, sen parempi.
Mother! on huikea elokuva, todella ainutlaatuinen elämys – helposti yksi viime vuoden persoonallisimmista ja parhaista elokuvista. Samalla valitettavasti myös eniten mielipiteitä jakavista, joten tästä on ehdottoman turha odottaa mitään jokamiehen välitöntä suosikkileffaa. Jos olet kuin minä ja diggaat kaikkea outoa ja omituista sekä Luis Buñuelin [movie]Tuhon enkeli[/movie] lukeutuu sinunkin suosikkileffoihisi, tätä voi jopa pienellä varauksella vähän suositellakin.
Muille sitten [u]VÄHÄN[/u] isommalla sellaisella.
