Pakko se on myöntää – David O. Selznickin (Se ’O’ ei tarkoita mitään) tuottama Tuulen viemää on klassikko. Megaliittimainen mitta, klassikkorepliikkejä heittävät ikoniset henkilöhahmot ja lyhyesti sanoen uskomaton visuaalinen kauneus ovat mestariteoksen merkkejä. Selznick kirjaimellisesti kaatoi resursseja elokuvaan ja taloudellisen sijoituksensa tuloksena kahmaisi kahdeksan Oscaria elokuvansa arvovaltaa lisäämään. Nuo ovat niitä yleisesti tiedossa olevia asioita.
Vaikka kuinka haluaisi katsoa Selznickin eepoksen maineikkaana klassikkona ja tekoaikansa tuloksena loikkaa katsojan silmille joka tapauksessa lattea, suorastaan oksettava totuus: se ei ole hyvä elokuva.
Käsikirjoitus on silkkaa oksettavan ylimakeaa siirappia joka sulattaa jopa timanttiset elokuvahampaat, joskin ellottavaa imelyyttä tasapainottaa draaman suorastaan vimmainen melodraamaattisuus. Kolmen ohjaajan, George Cukorin, Victor Flemingin ja Sam Woodin varmoilla otteilla ohjaama elokuva esittelee siloitellun ja kaunistellun Sywän Etelän tyytyväisine neekeriorjineen. Cukor rakentaa miljöön ja henkilöt, Fleming tuo heidän elämänsä ulkoisen todellisuuden suoraan henkilöiden ja katsojan naamalle ja Sam Wood kyynisesti osoittaa tekojen ja tekemättömyyksien seuraukset.
Koska Vivien Leigh voitti pääosaroolistaan ansaitun Oscarin tuo hänen vankka työnsä esille että Katie Scarlett O’Hara on oppimishaluton, itsekäs ja pelkurimainen ämmännaakka joka ei ymmärrä tai hyväksy että maailma ei pyöri hänen oikkujensa ympärillä. Jos tarkoitus on luoda tunteellisesti stimuloiva hahmo niin se onnistuu, mutta täsmälleen vääristä syistä. Katsoja tuntee pelkkää kolkkoa vahingoniloa seuratessaan Scarlettin siloitellun fantasiamaailman romahdusta kärtsähtäneeksi raunioksi. Onneksi jälkipuoliskolla tarina ja sitä myötä Scarlett osoittaa olevansa alkupuoliskon kiukuttelevan pimatsun kovempi, hurjempi ja ehkä viisaampi seuraaja, mutta valitettavasti Sywän Etelän etuoikeutettu prinsessa ei opi kuin kantapään kautta ja silloinkin se on ehdollista. Se vähäinen inhimillisyys tulee tietoisen ylpeyden uhriksi ja jäljelle jää vain kiukkuisen ahman persoonallisuuden omaava tekopyhä pyrkyri.
Kovapäisen ja ylpeän Scarlettin elämään mahtuu monenlaista ihmissuhdesoppaa ja sekulia. Ashley Wilkes (Leslie Howard) menee sotaan, jää vangiksi ja selviytyy sodan ylitse, mutta valitettavasti hän on naimisissa Melanien (Olivia De Havilland) kanssa ja lisäksi näkee Scarlettin päällekäyvän herhiläisparven pisteliäisyyden ja pyrkii myös eroon siitä. Clark Gable tekee vakuuttavan suorituksen keikarimaisena Rhett Butlerina joka epäonnekseen sotkee itsensä Scarlettin ulkokultaisen häikäilemättömyyden rikastamaan maailmaan ja tämän kaksikon suhde on silkkaa kulissien takana kuplivaa raivoa mitä varjostavat vastakkaiset tunteet ennen kaikkea Butlerin puolelta. Kyynistyvän ja karkeasyisen Butlerin roolissa Gable tekee erinomaisen suorituksen mikä napautti hänelle Oscar-ehdokkuuden.
Hattie McDaniel toimittaa roolin joka määrittää voimakkaan sivuhahmon käsitteen. Hänen roolinsa vankkuudesta kertoo että hän voitti Oscarin roolistaan vaikka olikin musta ja aikakausi oli Toisen Maailmansodan alkuvuodet vanhoillisissa Yhdysvalloissa. Hänen vanttera olemuksensa huokuu viisautta ja voimaa ja toimii kuitenkin pelkkänä sivuhahmona.
Tarina on siis silkkaa kirpeää siirappia, mutta ulkoiset puitteet ovat uskomattomat. Lavasteet ovat upean suureelliset, puvusto, ennen kaikkea Scarlettin värikkäät asut on uskomatonta herkkua silmille ja Technicolor-kuvaus hehkuu kauneutta eivätkä tehosteetkaan ole huonoja. Teknisesti elokuva täyttää spektaakkelivaatimukset jo alkuminuuteillaan eikä hellitä siitä vaihteesta sekuntiakaan.
Myönnetään totuus: mukana on hienoja näyttelijäsuorituksia ja muutenkin elokuva huokuu komeutta, mutta tarina on pelkkää päätöntä keikuttelua ja sen päähenkilö on kiukutteleva pyrkyriakka jonka tekopyhyyteen tottuneille hetkellinen rehellisyyden hetki ei merkitse pätkääkään. Hemmotellusta Sywän Etelän pimatsusta kasvaa kiukkuinen ja tekopyhä ämmännaakka joka ajaa kaikki lähelleen joutuneet irti ja jäljelle ei jää muuta kuin halveksittava ihmiskuori.
Klassikko ansaitusti ja ehkä mestariteoskin, mutta Allekirjoittanut jäi kylmäksi. Ei oikein tarina toimi kun päähenkilö osoittaa itsensä pinnalliseksi pyrkyriakaksi jota pitäisi vielä sääliäkin tämän typerien ja lyhyesti sanoen suorastaan ilkeämielisten valintojen tuskallisista seurauksista. Pituuttakin on hiipinyt ainakin tunnin verran liikaa, joten tylsistyminenkin pääsee useita kertoja iskemään eikä se ole ollenkaan mukavaa. Jossain törkeän kidutuksen ja turruttavan lääkkeen rajamaastossa joka maistuu merisuolan ja siirapin sekoitukselta. Ällömakeaa ja kuivattaa elimistön.
