Viime vuosina mainosteollisuus on saanut elokuva- ja tv-tuotannoissa jonkinmoisen limbomiljöön maineen. Kaikki pinnalliset ja turhamaiset hahmot ovat töissä mainostoimistoissa, välipitämättömät vanhemmat ovat ammateiltaan copywritereita tai art directoreja eikä sielukkuutta tai herkkyyttä tohdi mainostoimiston toimarilta odottaa. Jan Kounenin elokuva 99 frangia (99 Francs) tarjoaa toistaiseksi räkäisimmän ja kuvottavimman näkemyksen mainosmaailmasta. Kounenin maailma on mätä, kylmä ja makaaberi rinnakkaistodellisuus, jossa sperma lentää ja veri valuu nokasta heroiinin jäljiltä.
Pariisilainen Octave Parengo on nihilistinen mainosguru, jonka elämässä ei ole muuta kuin tyhmien asiakkaiden ja aivopestyjen kuluttajien mahdollistamat frangivuoret, huumeet, seksi ja oma kusipäisyys – piirre josta Octave on varsin ylpeä. Kun Octave onnistuu tuhoamaan ainoan parisuhteentapaisensa, hän löytää yllättäen sisimmästään jotain etäisesti inhimillisyyttä muistuttavaa, ja haluaa tuhota vaikean asiakkaansa mainoskampanjan ja näyttää vallankumouksellisesti maailmalle kuinka teennäinen ja tekopyhä mainosmaailma makaa.
99 frangia perustuu Frederick Beigbederin kirjaan, joka on nimetty hintansa mukaan eri nimillä. Ranskassa hinta ja nimi oli 99F, Suomessa kirjaa voi ostaa nimillä 24,99 € ja 8,99 €. Tarina on Beigbederilta varsin avoin keskisormen näyttö mainosteollisuudelle, joka tuli hänelle tutuksi mainostoimistossa työskennellessään. Elokuvassa Octaven huonoissa tripeissä cameota tekevä Beigbeder ei pelkää paljastaa kenen kokemuksiin Octaven hahmo perustuu. Kovan luokan mainoselokuvia ohjannut ohjaaja Jan Kounen yhtyy kaunistelemattomalla elokuvaversiollaan haistatteluun.
Elokuvan värikkäät ja visuaaliset kuvat ja grafiikat, nopea leikkaus, leikittelevä dialogi ja tyylikäs musiikin käyttö toimivat mainoksellisesti rakennetussa tykityksessä loistavasti. Myös Alan Rickmania sekä ulkonäöltään että karismaltaan muistuttava Jean Dujardin onnistuu kuvottavan sympaattisessa roolissaan erinomaisesti. Elokuvan hilpeimpiä kohtauksia on tripillä olevan Octaven eksyminen teennäisen imelään suklaamainokseen, jonka hahmot eivät millään kykene ymmärtämään olevansa vain huonon käsikirjoituksen tuotoksia. Elokuvan tarkoituksellisen sekava ja huumetripeillä väritetty kerronta saattaa kyllä hämmentää kevyemmin keskittyvää katsojaa, enkä tiedä jaksaako tarina välttämättä mainosmaailmaa ja av-tuotantoa tuntematonta katsojaa edes kiinnostaa. Jos ja kun mainosten tyypillisimmät kuluttajauhrit eivät leffaa ymmärrä, menee elokuvan syvällisin sanoma niin sanotusti harakoille.
Mainostykitykselle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista lopetusta, joista virallinen maalailee turhankin idealistisen deus ex machina -maiseman. Omalla tavallaan luotaantyöntävä loppu saa katsojan kuitenkin muistamaan sen, mitä mainosten uhrien pitäisikin aina osata tiedostaa; mainokset ovat lumetodellisuutta, fantasiaa, jota ei oikeasti ole eikä tule, vaikka jogurttimainos lupaisi mitä.
