Kun ”Ridley Scott” piirtyy mustaa avaruutta vasten ja atmosfäärinen nuotitus tavaa samalla lailla minimaalisesti kuin Jerry Goldsmithin orkesterista aikoinaan, sanoisin vailla parempaa tietoa katsovani sci-fi-kauhun isomummu Alien – kahdeksatta matkustajaa. Kun auteurin nimeä seuraakin ”The Martian,” se ei ole niinkään halpaa ratsastamista vanhalla tontilla kuin pyyntö yleisölle pitää mielessä, minkälaatuista taustaa vasten Yksin Marsissa asettuu.
Tutkimusryhmä Ares III on pakotettu keskeyttämään tehtävä Marsissa myrskyn edessä.
Satelliittilautanen lennättää kasvitieteilijä Mark Watneyn (Matt Damon) myrskyssä ulottumattomiin ja pakottaa muun ryhmän jättämään tämän vastentahtoisesti taaksensa. NASA ilmoittaa Watneyn kuolleeksi mediassa tietämättä, että tämä kömpiikin myrskyn laannuttua takaisin jaloilleen. Hän arvioi saavansa pelastusryhmän luokseen neljän vuoden päästä – ja tämäkin vain sillä toivolla, että hän saa lähetettyä hätäsignaalin NASAan – mutta ruuan hän laskee riittävän tutkimusmajoituksessa vain vajaan vuoden. Watneyn päättäväinen ”En aio kuolla tänne” on pääte 20 minuutille totista pohjustusta varsinaista planeettapakoon keskittyvää päätarinaa varten.
Elokuva virkoaa kelvollisen, mutta jokseenkin työläismentaliteetillä pakerretun alkujakson jälkeen kuin huomaamatta, kun Watney alkaa työstää suunnitelmaa pelastumisekseen. Ohessa mies ilmoittautuu jokaisen ituhipin ja introvertin lifestyle-ikoniksi niin omavaraisena perunaviljelijänä, vloggarina kuin emotionaalisesti kenestäkään riippumattomana disco-musiikkikriitikkonakin. Cast Away – tuuliajolla ratkaisi yhden hahmon tarinan dialogittomuuden lentopallo Wilsonilla ja Yksin Marsissa ratkaisee tämän videolokina, jota Watney pitää lähinnä varalta tai – kuten itse tulkitsin – itseään viihdyttääkseen, mutta myös NASAn pelastuspartio (mm. Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Jeff Daniels, Mackenzie Davis) ratkoo pulmaa otettuaan vastaan odottamattomia elonmerkkejä Watneysta ja täten he helpottavat show’n kantamisen vastuuta Matt Damonin hartioilta. Kolmantena kriisitilannetta setvitään Ares III:n nimekkään miehistön (mm. Jessica Chastain, Michael Peña, Kate Mara) seurassa.
Ridley Scott on vakiintunut vähemmän mairittelevasti mieleeni jo kauan sitten tekijänä, jonka ohjaajallinen identiteetti perustuu täyteen tyylilliseen anonymiteettiin. Hänen elokuvissaan kailottaa toinen toisensa jälkeen äänekkäimpänä tärkeilevyys, joka ilmenee milloin kaksi ja puolituntisena kestona, milloin huumorittomuutena ja milloin sinä ääniraidan eteerisenä kurkkukurlauksena, joka korostaa varsinkin draaman traagisia huippuja. Silloin kun Scott yrittää komediaa syntyy The Good Year – mainio vuosi. Hälyttävää onkin kaikki tämä mielessä nähdä elokuva, jossa auktoriaalisen kosketuksen puute on häivyttynyt mitä parhaimmalla tavalla – tavalla, joka kertoo tarinaa varmasti ja määrätietoisesti sotkematta mukaan somisteita, joihin on itse rakastunut. Ainoa tapa tietää, kuinka tärkeä Ridley Scott elokuvalle on, on nähdä, miltä se näyttää toisen ohjaajan käsissä: sellaista ei ole.
Kysymys saa kumminkin miettimään seuraavaa: kuka on elokuvan todellinen taikasormi? Ilman muuta annan kunniaa Drew Goddardin kyvylle hioa Andy Weirin päiväkirjamerkintöjen muotoon kirjoitettu alkuperäistarina vetävän käsikirjoituksen muotoon. Tämä ei ole 1990-luvun elokuva Sylvester Stallonesta, joka ajankulukseen painii avaruusmörköjen kanssa kaapatakseen heidän intergalaktisen kulkuneuvonsa, vaan sukujuurta näkyy pikemminkin Ihmemies MacGyverin kanssa – jos MacGyver puhuisi ruokottomuuksia. Phoenix Foundationin uskottu mies tempoi tavallisimmin vieraan vallan agentteja ja poliittisia vankeja vapaaksi ihan maanpinnalla, mutta Mark Watney muistuttaa eroista huolimatta edellä mainitun viehättävistä aspekteista: sankarista, josta muodostuu keulakuva ihmisen neuvokkuudelle ja optimismille osana selviytymisviettiä. Siinä missä MacGyver yleensä käyttää ehtymätöntä tuntemustaan kemiasta ja fysiikasta pudottaakseen vihollisiaan hyvin epäkäytännöllisesti pelistä pois, Watneyn tietotaito botaanikkona soveltuu haaksirikkoisena autiolta planeetalta pelastumiseen suopeasti sanoen kehnosti.
Mutta sillä ei ole väliä, koska Watney laittaa taitonsa soveltumaan.
Watney ei hyökkää ensimmäisenä ratkaisemaan, miten paeta Marsista, vaan priorisoi ongelmansa ja pilkkoo ne pienempiin saavutettavissa oleviin tavoitteisiin. Weirin tarina on hypoteettisuudestaan huolimatta lähtökohtaisesti kiinni tilanteessa, johon mielen on helppo iskostua, koska missään vaiheessa kellekään ei ole epäselvää, mikä Watney’a motivoi. Fantasiaseikkailuja ja sankarin matkoja tunteville kaava ei ole taidetta mullistava. Tässä struktuurissa sankarin täytyy kohdata haasteita toisensa perään niin kauan, kunnes kaikki näyttää sujuvan ongelmitta, jolloin odottamaton kohtalon oikku heittää suunnitelmia jakoavaimella. Vehkeilevämpi kirjoittaja kirjoittaisi ongelman syyksi valinnan, ei vahinkoa – kuten esimerkiksi Tappajahaissa, jonka jälkipuolikkaan dramaattinen jännite kärsisi apujoukkojen saamisesta, joten Quint lyö radion Brodyn käsistä ja täten kertoo jotain oleellista itsestään hahmona – mutta vahinko jouduttaa juonta yhtä kaikki suotuisalla tavalla ja sankari pakotetaan puristamaan lisäresursseja kertaalleen puristettujen lisäresurssien päälle.
Watneysta ei ylipäänsä kerrota yksityishenkilönä tarpeetonta luettelonomaista triviaa, mutta loppuun saakka katsoessa voi hahmosta havaita jotain, mistä ’näytä, älä kerro’ -kerrontaan luottava elokuva pysyttelee hiljaa. Jymypaljastukseksi sitä ei tohdi kutsua, joskin en tohdi sitä antaa ilmikään. Sen voin sanoa, että puoliavoin viittaus on hädin tuskin villeihin faniteorioihin kirvoittavaa materiaalia, mutta tämän tietyn asian poissaolon huomaa myöhemmillä katsomakerroilla jopa kapinallisena ajatuksena tarinankerronnan urautuneille ajatusmalleille ja sementoi Watneyn elokuvahahmojen kategoriaan, jota epäröin käyttää, koska se on ylikäytössään inflaatiouhanalainen: ’inspiroiva.’
Kieltämättä vanhakantaista. Muistuttaa aivan cineman alkuajoista, jolloin elokuva oli pitkälti kasvatustyön väline suosien dokumentaarista laatukuvaa ja fiktiivisiä roolimalleja selkeillä tavoitteilla. Ridley Scottin näennäisen näkymättömän tirehtööriaseman voinee sittenkin ottaa takaisin osaksi elokuvan arviointia. 42 vuotta nuori Ridley esitti Alienilla kolkon näkemyksen uhan alla luhistuvasta ihmiskunnasta täynnä ’minäminäminää’ ja kyvyttömyyttä yhteiseen päätöksen tekoon. 76-vuotias Sir Ridley tarjoaa nuoremmalle itselleen Alienin antiteesin, jossa yksilöt ovat valmiita uhraamaan valtaa, vuosia ja jopa elämänsä silmää räpäyttämättä kuvaannollisen naapurinsa vuoksi. Positiivisuus tykätään mieltää sinisilmäisyydeksi, mutta pessimismi ja kylmyyskään eivät automaattisesti merkitse älykkyyttä. Yksin Marsissa kylpee myönteisyydessä ja se on jotain, mitä koen joskus yksin Maassa tarvitsevani.
