1600-luvun puolen välin jälkeen hollantilainen Johannes Vermeer maalaa taulun. Vuonna 1999 amerikkalainen Tracy Chevalier kirjoittaa kirjan. Vuonna 2003 britti Peter Webber ohjaa elokuvan. Ja kaikkia kolmea yhdistää tuo ensinnä mainittu Vermeerin maalaus, Pohjoisen Mona Lisa, Tyttö ja turbaani, Tyttö ja helmikorvakoru näin elokuvakielellä ilmaistuna.
Tyttö ja helmikorvakoru ei todellakaan näytä aloittelijan työltä, mutta se on kolkyt ja risat –sukupolvea olevan Webberin ensimmäinen ei-tv-leffatuotantoa oleva teos. Varmasti jokaisen Only Action, please! –miehen kuoloon ajava elokuva luo Chevalierin tarinan hengessä ajankuvaa ja fiktiota kuuluisan teoksen synnystä.
Ja, voi että, millä tavalla! Intiimisti, outoa värettä kokoajan lähes sanattomassa kerronnassaan ylläpitäen. Nuori tyttö Griet (Johansson) lähtee maailmalle töihin isänsä sokeuduttua ja tytön päämääräksi osuu juuri Vermeerin koti. Colin Firthin Vermeer puhkuu ahdistusta ja tämän parempi puolisko keskittyy aktiivisesti tiineenä olemiseen sekä korujen ihailemiseen. Ajan hengen mukaisesti Griet apulaisena on lähes ali-ihmisen luokkaa. Mutta ei Vermeerin silmissä. Nopeasti hiljainen, voimaa kumpuava tyttönen on isännän apulainen, emännän vihollinen ja Vermeerin tauluhankkija Van Ruijvenin kostea päiväuni.
Tyttö ja helmikorvakoru voisi kulkea helppoa tietä. Se voisi heittää Vermeerin ja tyttösen heti sylikkäin. Se voisi päästää tunteen valtaan. Mässäillä ihmisten haluilla. Mutta sen sijaan se vain pitää kaiken paikallaan. Holly-elokuvan tiukka kahden minuutin rakastelusessio oikeaoppisesti rasvattujen kehojen voimalla korjaantuu kolmen sekunnin otoksella silmistä silmiin, kasvoista kasvoihin. Ja yllättäenhän juuri Grietin kasvoja Vermeer ryhtyy lopulta tallentamaan seuraavien sukupolvien ihailtavaksi. Elokuvien ja kirjojen inspiraatioksi, jos tällainen hassu aikajatkumoväite tässä nyt sallittaneen.
Scarlett Johansson sopii käsittämättömän hyvin osaansa. Sinänsä alun vaatimaton, kaavun alle piilottautuminen ei vaadi voimia, mutta kun tunne tiivistyy, on Scarlett syy elokuvan voimalle. Lisäksi kasvoissa, ilmeissä on paljon samaa mitä kuulussa teoksessa, leffan alkujuuressa. Se herättää pohdintaa siitä miltä lopputulos olisi näyttänyt ensisijaisilla näyttelijävalinnoilla eli Kate Hudsonilla tai Kirsten Dunstilla varustettuna. Firthkin on vain varamies kieltäytyneelle Fiennesille. Batmanin uusimmassa seikkailussa huiman suorituksen vääntänyt Cillian Murphy on tällä kertaa statisti maalauksellisen kauniissa puitteissa ja pääparin varjoissa.
Aina tapahtumien määrä ei ole tärkeä. Vaan se miten ne esitetään. Venetsiassa ja Luxemburgissa kuvattu elokuva astelee hitaasti, herättää jo pelkoja, ettei mikään johda mikään, että kaikki on tarkoituksetonta, mutta lopulta sanattakin edetään loppupisteeseen. Haikean kaunista elokuvaa vievät eteenpäin Alexandre Desplatin musiikki ja valtaisaa työtä vaatinut puvustus/lavastus. Viimeiset sekunnit filkasta ovat simppeliydessään hienoimpia koskaan.
