Maailman kaunein äijäleffa.

9.11.2004 02:26

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Giù la testa
Valmistusvuosi:1972
Pituus:138 min

Meksikon vallankumous. Rumia suita. Hiekkaa. Mesa Verde. Hikeä. Sivistymätön nilkki (Steiger) ja hänen perheensä. Ja Ennio Morriconen taivaalliset sävelet, joiden soidessa kelpaa entisen IRA-terroristi Malloryn (Coburn) näyttää, mihin dynamiitti pystyy. Ei epäilystäkään, tässä on maailman kaunein äijäleffa.

Juan Miranda on kapinen pikkurosvo, isänsä poika ja poikiensa oppi-isä. Samalla kun vallankumous vyöryy (1913) Meksikon yli, Juan Miranda haaveilee toteuttavansa isänsä keskeneräiseksi jääneen unelman. Jaa minkä? No, hän tahtoo tietysti ryöstää Mesa Verden pankin ja livistää katraineen Ihmeelliseen Amerikkaan. Mullistuksen keskellä Juan törmää irlantilaiseen räjähdyseksperttiin, oppineeseen ja elämän pieksemään mieheen. Juan saattaa olla lukutaidoton, mutta tyhmä hän ei ole. Irlantilainen on saatava mukaan poppooseen tavalla tai toisella. ”Duck, you sucker”, toteaa IRA:n mies ja on tehdä ystävyyssuhteesta säleitä jo heti ensitapaamisella.

Dollari-trilogian ja C’era una Volta il West-leffan kyllästyttämä Leone ei kuuleman mukaan enää 70-luvun alussa ollut kovin innostunut westernien tekemisestä, mutta jatkoi lajityypissä nk. yleisön pyynnöstä. Monella nimellä siunattu dynamiittielokuva on tästä huolimatta parempi kuin monesti on annettu ymmärtää. Oikeastaan se on jopa turhaan jäänyt Leonen aikaisempien töiden varjoon. Giù la testa on traagisempi lännenkuvaus kuin edeltäjänsä ja ajallisesti niitä tarkempi.

Päärooleissa nähtävä kaksikko on asiaankuuluvan leonemainen. Täydellistä roolityötä kumpikaan ei tee, mutta tarpeeksi äijämäisen kyllä. Naisrooleja tässä Leone-leffassa ei juuri nähdä. Nekin vähät, joita nähdään, ovat jokseenkin päälleliimattuja, kuten tarinaa tukemaan läiskityt flashbackitkin. Mutta. Leonen tapa kuvata luokkaristiriitoja (tai tavallaan niiden puutetta), ystävyyttä ja kaaosta on niin lumoava, ettei hameväkeä jää edes kaipaamaan (feministit, antakaa anteeksi). Leffassa käytetään räjähteitä varmasti enemmän kuin yhdessäkään muussa Leonen työssä, mutta silti homma ei näytä siltä kuin ruumiilla ja tussauksilla haluttaisiin nousta ennätystenkirjan sivuille. Pamauksia säestävä Ennio Morriconen musiikki on niin upeaa, että melkein tippa herahtaa kyynelkanavasta. Tämä elokuva kannattaa katsastaa pelkästään jo senkin takia.

Arvosteltu: 09.11.2004

Lisää luettavaa