Itselläni on jonkinmoista nostalgiaa John Waynen westerneihin. Yksi lapsuuteni suosikeista oli vuoden 1956 The Searchers. Tuosta hieman myöhemmin löysin mestariohjaaja Sergio Leonen italowesternit ja olin myyty. Nuo olivat jotain aivan muuta kuin jenkkiwesternit. Niiden maailma oli mielenkiintoisempi, ankeampi, kyynisempi ja karumpi. A Fistful of Dollars oli ensimmäinen Leonen länkkäri ja suunnannäyttäjä spaghettiwesterneille. Leonen jälkeen suurin vaikuttaja tässä genressä oli Sergio Corbussi. Vuonna 1966 ilmestynyt Django on ainoa näkemäni elokuva häneltä, mutta sekin jo todistaa tuon ohjaajan taiteelisen visuaalisen silmän ja upean toiminnan ohjaamisen taidon.
Hänen nimensä on Django. Mahtaako hän olla villin lännen julmin pyssysankari? Ei missään nimessä, sillä hän ei mikään sankari ole. Jos kohtaat hänet karulla aavikolla, kierrä kaukaa tai voit jo valmiiksi kaivaa itsellesi hautakuopan, sillä hänellä on mukanaan jo valmiiksi ruumisarkku. Kiitä onneasi, sillä ruumisarkku ei ole tarkoitettu sinulle. Django vetää arkkua perässään erämaassa. Ajautuessaan Ku Klux Klanin nappaaman tytön kanssa kylään hän joutuu keskelle meksikolaisbandiittien ja sotilaiden välisiä yhteenottoja.
Franco Nero on roolissaan lähes täydellinen, mutta ei todellakaan erityisen ammattitaitoinen näyttelijä. Paikoitellen näytteleminen on jähmeää, mutta hahmon roolissa häntä ei päihitä kukaan. Djangon hahmo on salaperäinen, mutta hieman vajaa fiilis jää. Loredana Nusciakin esittämä Maria jää pitkälti pinnalliseksi hahmoksi, joka vain sattuu päätymään romanssiin Djangon kanssa. Heidän välillään oli jotain kemiaa, mutta mitään erikoista en havainnut… still a better love story than Twilight.
Jo leffan alku lupailee mahtavaa pakettia. Ja. sitä se totta tosiaan olikin. Parissa kohtaa on havaittavissa yllättävän kaunista cinematographyaa, vaikka lähellekkään mistän Leonen leffasta ei voidakaan puhua. Mielestäni leffa olisi voinut keskittyä vielä enemmän hahmoihin jättäen toimintaa vähemmälle. Pidemmältä kannalta katsottuna tämä ratkaisu kuitenkin toimi paremmin, sillä osa näyttelijöistä ovat todella amatöörimäisiä ja tönkköjä. Toiminta taas on yllättävän ensiluokkaista. Väkivaltaa ei vältellä ja yllättävän rajua tavaraa tästä löytyy. Corbuccin leffoissa myös poliittisia levottomuuksia ja historian tapahtumia käsitellään muokattuina paremmin leffojen tunnelmaan.
Leffan julkaisun seurauksena kymmeniin filmeihin alettiin tunkea ”Django” leffan nimeen, vaikka sellaista hahmoa ei leffassa olisikaan ollut. Jatko-osia en ole löytänyt kaupoista fyysisenä kopiona, mutta suuri osa epävirallisista Djangoista löytyy YouTubesta. Pitäisi tutustua näihin, sillä vaikka yleisen käsityksen mukaan ne ovatkin roskaa, olen kuullut sieltä löytyvän pari oikeasti hyvää. Tarantinon suosikkilänkkäreissä tämä pääsee kolmanneksi Hyvien, pahojan ja rumien ja Vain muutaman dollarin tähden jälkeen. Pakko sanoa, että tällä hienolla ohjaajalla oli pirun hyvä maku leffojen suhteen. Itsellä Django ei pääse aivan yhtä korkealla, mutta helposti kymmenen parhaan joukkoon.
Django raahaa ruumisarkkua perässään ja taustalla soi ikimuistoinen tunnari. Mikään ei päihitä Leonen spaghettiwesternien kruununjalokiviä, mutta omassa genressään Django on silti aika kärjessä. Se ei yritä olla enempää kuin se on ja varsinkin lopussa sen voimakas lopullinen pienimuotoisuus tulee vahvasti esille. Sopivan rähjäinen ja julma maailma moraalisten ja vähemmän mooralisten hahmojen paukutellessaan pyssyillään. Jos tekevät Django Livesin, niin haluan nähdä sen tasapainoisena lopetuksena tälle. Sitä ei saa tehdä liian moderniin muottiin, mutta jotain uutta haluamme. Alkuperäinen Django on karua viihdettä parhaimmillaan. Sinänsä paketti ansaitsisi 3,5 tähteä, mutta päätin korottaa arvosanaa puolikkaalla, sillä henkilökohtaisesti se iski minuun valtavalla teholla.
Vielä loppuun pitää puhua leffan ääniraidoista. Kummatkin olivat todella kökön oloiset. Alkuperäinen italialainen ääniraita tulee kuvaan verrattaessa jäljessä ja englanninkielinen dubbi on muuten vain jähmeä ja teennäinen. Kumpikin vei vähän nautintoa, mutta arvioin leffan ilman tätä ongelmaa. Kummassakin ääniraidassa omat hyvät puolet ja siinä missä englanninkielinen on paremmin miksattu, alkuperäinen se ainut ja oikea. Mutta suosittelen kokeilemaan kumpaakin ja katsomaan kumpi toimii omalla kohdalla paremmin. Seuraavaksi itsellä pitäisi katsastaa tuo Corbuccin The Great Silence.
