Louis Zamperini (Jack O’Connell) ei liene ensimmäinen, kelle kaverit soittavat avautuakseen, kun töissä on ollut vähän vaikeaa – tai sitten nimenomaan soittavat, jos haluavat omien ongelmiensa tuntuvan pieniltä. Olympiajuoksijan tositarinan takauma kertoo, kuinka italialaisperheen vesa on saanut jo lapsuudessaan kylmän vastaanoton maahanmuuttajana Amerikassa ja nyt hänet on tuomittu ajelehtimaan valtamerellä kahden asetoverinsa kanssa, kun viholliskoneet ampuvat heidät toisen maailmansodan tuiskeissa alas. Hait vartovat, nälkä nakertaa ja myrsky paiskoo, mutta veli vierellä pitää selviytymisviettiä yllä. Noin puolivälissä elokuvaa olemassaoloa uhkaava tiedostamaton paha, luonto, vaihtuu hyvinkin tiedostavaan pahaan, kanssaihmiseen, kun japanilainen sota-alus poimii ajelehtijat vangeiksi. Ainoa laki, joka Zamperinin surullista taivalta ohjaa on, että mitään hyvää ei tapahdu, ellei sitä seuraa jokin pahempi.
Murtumattoman markkinointi lupailee sotaelokuvaa, elämäkertaa ja urheiluaiheistakin elokuvaa, mutta yhtä en etukäteen arvannut: Angelina Jolie on tehnyt ehkä vuosikymmenen parhaan Mel Gibson -elokuvan! Tai oli ainakin siihen saakka, kunnes Mel Gibson teki sen itse.
Ilmestyessään Murtumaton sai palstatilaa siitä kummallisuudesta, että sen on ohjannut joku niinkin erikoinen valinta kuin Jolie, mutta selvästi se vei palstatilaa vielä suuremmalta oikulta: selviytymistarinan kristinuskolla jaksamisesta on väsännyt mitä ihmeellisin käsikirjoittajien häröpallo. Yksi heistä on itseään romantiikan saralla treenannut Richard LaGravenese (Hiljaiset sillat, P.S. Rakastan sinua). William Nicholson on puolestaan availlut mielensä ääntä ylevien eeposten kynäilijänä (Les Misérables). Minkäänlaista käsitystä minulla ei kuitenkaan ole, mikä on Ethan ja Joel Coenin, kahden amerikkalaisen mainstream-elokuvan omalaatuisimman äänen, osuus tässä käsikirjoituksessa ja kuinka monen kerroksen alle heidän persoonansa on kätketty. Tympeä teoriani on, että joku studiopamppu antoi kahdelle kokeneelle käsikirjoittajalle tilaustyön deadlinen puskiessa, koska he tuottavat parempaa keskivertoa vaikka vain automaattivaihteella. Sävyltään elokuvasta tuli joka tapauksessa ällistyttävän yhtenäinen, mutta mitä kompromisseja sen eteen tehtiin, yksi saattaisi kysyä. Kenen ääni pääsi kaikkein kuuluvimmin esille ja kuka jäi lopputeksteihin vain särmien hiomisesta? Onko mahdollista, että juuri vekkulimaiset Coenit – samat ketut, jotka pelastivat Tim Robbinsin Valtapelissä itsemurhalta täysin tiedostetulla deus ex machinalla – ovat kirjoittaneet ironiattoman katharsiksen, jossa Zamperini nostaa karjaisun kera suorille käsivarsille raskaan palkin kuin Hämähäkkimies tunnetuimmassa ikonografiassaan konsanaan, vai olisiko kliimaksi sittenkin melodraamansa tuntevan Gladiaattori-käsikirjoittaja Nicholsonin käsialaa?
Järeän kerronnan keskeiset piirteet kaikuvat tuttuina mielessä jo katsomisen aikana. Ne kaikuvat ehkä vain epämääräisenä myttynä, jota on katsomiselta kiire verbalisoida, mutta viime hetkillä kaikki hahmottuu: varsinaisen tarinan jo päätyttyä mukaan ilmestyy kristillisyyskulma, joka laittaa tulkitsemaan edeltävät kaksi tuntia ja 20 minuuttia uudelleen. Zamperinin elämä on yksi pitkä via dolorosa – kärsimysten tie, jonka aikana hän kääntää toisen poskensa vailla valituksen sanaa ja ottaa jonottavalta vankiletkaltakin yksi kerrallaan lättyyn voidakseen säästää lajitoverinsa henkeä. Zamperini joutuu absurdiutta hipoen saman kersantin silmätikuksi jopa senkin jälkeen, kun molemmat ovat vaihtaneet leiriä. Hänestä tulee nyrkkeilysäkki, joka kantaa kivut ja tuskat muidenkin vankien puolesta.
Lopetus ei ole hengellisyydelle pelkkä hyväksyntä, se on lähestulkoon peräänkuulutus uskonnollisen elämän humanistiselle soveltamiselle; vihaan vastaamiseen rakkaudella. Kuinka paljon tarvetta tälle viestille on amerikkalaisessa kontekstissa onkin jo kokonaan toinen kysymys. Kristinusko on Amerikassa kollektiivisessa selkäytimessä ja liskonaivoissa: radikaalimpaa ajattelun ravistelua olisi kuvata se puoli, jossa Raamattua käytetään oikeutuksena polkemaan ihmisoikeuksia ja rajaamaan itsemääräämisoikeutta. Lopullinen linjaus näyttääkin olevan, että Murtumaton laittaa sankarinsa äärirajoille, jotta katsojan ei sitä tarvitse tehdä. Lisättäköön vielä sekin, että ei: kristillisyyspainotus ei todellakaan vähennä vaikutelmaani Taipumattom–, anteeksi, Murtumattomasta perimmäisenä Mel Gibson -elokuvana.
