Onnistumisilla on taipumus luoda lisää onnistumisia ja jopa kertautua ajan myötä. Elokuvamaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että kun teet työsi – olipa osasi sitten ohjaaja, näyttelijä, tai vaikka puvustaja – hyvin kerta toisensa jälkeen, jossakin vaiheessa se palkintokin tehdystä putkahtaa. Darren Aronofskyn kohdalla The Wrestler voi hyvinkin olla käänteentekevä piste – ei todellakaan mikään rautaisen lujan filmografian huippukohta, vaan yksinkertaisesti kohta, jossa sekä maksava yleisö että palkintoraadit huomaavat osaamisen tason.
Aronofsky ponnahti toki elokuvanystävien tietoisuuteen jo vuosikaudet sitten Requiem for a Dreamilla, tuolla modernilla addiktioiden tuhoisuuden messujulistuksella. Jo debyytti Pii oli ollut mitä onnistunein näyte osaamisesta, mutta Requiem hipaisi kultasuonta lähempää. Sitten seurasivatkin hankalat ajat ja mestariteos The Fountain oli päätyä roskakoriin. Onneksi budjetti löytyi, leikeltynä, mutta löytyi kuitenkin, ja näin yksi 2000-luvun rakkaustarinoista sai nähdä päivänvalon. Tämän jälkeenkin Aronofsky oli hankalassa tilanteessa, rahasuonet eivät olleet avoinna visionäärille, eikä asemakaan tehdystä raadannasta huolimatta tuntuvat olevan aivan otollisin. Kuten sanottua, The Wrestlerin jälkeen asiat saattavat hyvinkin olla toisin: ei enää budjettihuolten kanssa painimista?
Testosteroniseen painimaailmaan sijoittuva draama on siis Aronofskyn (tähänastisen) uran ns. vedenjakaja ja varmahko Oscar-kaavan tekele, hyväksynnän laajalti löytänyt leffa, jossa Robert D. Siegelin kässäri ei lopulta ole kovinkaan monimutkainen. Ts. The Wrestler hylkää aiempien leffojen kimurantin ympäristön ja kertoo vain tarinan menestyksestä ja menestymättömyydestä. Suoraviivaisuudestaan huolimatta se ei mene nöyristellen sieltä, missä laatudraaman aita on matalin, vaan pikemminkin jyrää tähdeksi takaisin kipuavan Mickey Rourken johdolla läpi esteiden.
The Wrestler on ohjaajalleen ennen kaikkea paikka todistaa monipuolisuutensa. Kieroutuneen matematiikka-aiheisen trillerin, viiltävän Requiem-draaman ja monitasoisen fantasiaelokuvan jälkeen Aronofsky hyppää 80-lukulaiselle alustalle, jossa hevi soi, jätkät ”halaavat” toisiaan kehässä naama ruvella, hiki haisee ja yleisö mylvii omaa ihmeellistä kutsulauluaan. The Wrestlerin perimmäinen voima ei olekaan siinä miten painilegenda Randy ’The Ram’ Robinsonin elämää kuljetellaan tai miten elo häntä päähän potkii, vaan siinä kuinka eläväksi ja lähelle se ympäristö on tehty. Leffa todella vie katsojan verta ja hikeä tihkuviin taistelukehiin katsomaan kuinka ihmisliha tummuu tai alkoholinhöyryisiin strippiluoliin seuraamaan kuinka eksyneet tuijottavat tanssijattaren poven kaarta himoiten.
Leijonanosa spottivaloista lohkeaa yksin Rourken ylle. Ja Hollywoodin oma kehäraakki ottaa hänelle sysätyn vastuun vastaan kunnialla. On vaikea kuvitella arpiselle The Ramille muita kuin juuri Rourken persoonallisia elämää nähneitä kasvoja tai valtavalla punttikuurilla rakennettuja lihaksia. Oikeastaan ilman Marisa Tomein vahvaa suoritusta strippari Cassidynä, The Wrestler olisi puhtaasti yhden näyttelijän show. Joka tapauksessa Rourke lienee varteenotettava ehdokas nappaamaan Pääosa-Oscarin Golden Globensa jatkoksi. Ja kuten sanottua, tuntuu vahvasti siltä, että elokuva napsii muista kategorioista oman osansa.
Vaikka The Wrestler saa kehäkohtauksillaan Fight Clubin naamamurskajaiset näyttämään läpsintätappelulta ja osa mätkinnästä menee lähes kornin pieksennän puolelle, ei leffaa ensisijaisesti mennä katsomaan sen takia, että ”siinä on se wrestling-aihe”. Toki moni punaniska – anteeksi ilmaus – on varmaan senkin tehnyt, ja varmaan pettynyt siinä vaiheessa, kun kehän ulkopuolelle päätyvä Randy alkaa etsiä itseään. Tässä kohtaa voi nähdä klassisen Onko huippu-urheilu-uran jälkeen elämää? -kysymyksen hiipivän valkokankaalle. On hukattu tytär, terveys reistailee ja rakkauden tietkin kummasti tukossa. Ei helppoa, ei. Elokuva käy voimakkaimmat hetkensä läpi hetkinä, joina maskuliinisuuden perikuva hapuilee henkistä yhteyttä elämänsä naisiin. Oma voimakas vireensä on myös niissä kipeissä ojasta allikkoon -kohtauksissa, joissa päähenkilöstämme maalataan ihanan inhimillinen sankari haikailemassa omiensa pariin, omien intohimojensa maahan. Siis Kehään.
The Wrestler on lopulta erittäin onnistunut kuvaus hyväksynnänetsimisestä. Jos perhe, huvit tai työ eivät sitä hyväksytyksi tulemisen tunnetta tuo, voi vaikka kehä toimia korvikkeena. Ja silloin kun ihminen hakee paikkaansa maailmassa, hän saattaa riskeerata… paljon. Jopa kaiken. Aiheena wrestling voisi olla vieraannuttava, varsinkin kun Aronofskyn urheilujuhlaa korostava esitystapa häivyttää ko. lajin ”feikin” puolen lähes kokonaan ja keskittyy kertomaan The Ramin omaa legendaa sankaritekomaisten taisteluiden kautta. Ja lopulta tuo ratkaisu on ihan onnistunut, sen jenkkien omaa painisaippuaoopperaa karttavankin on myönnettävä. Tuntuu jopa siltä, että näin on saatu luotua tilanne, jossa ei ole enää kyse painista (vaikka title moista kertookin), vaan paini voidaan korvata asialla kuin asialla. Jos se asia vain on omistautumisen ja sen puolesta elämisen väärti. The Wrestler ainakin omistautuu omalle asialleen, ja vaikka se tosiaan on mestariohjaajan filmografian peräti huonoin tekele, on se kaikilta osiltaan kiitettävä elokuva. Oman mausteensa mukaan tuovat Clint Mansellin jälleen kerran onnistunut – joskaan ei niin voimakkaasti esiintuotu – soundtrack sekä Pomon laulama lopputekstikappale. Se on hieno tapa sulkea ovi elokuvan ihmemaailmaan.
