Holly Martins (Joseph Cotton) saapuu liittoutuneiden kesken jaettuun sodanjälkeiseen Wieniin tullakseen töihin ystävälleen Harry Limelle (Orson Welles). Pian Martins saa kuitenkin tietää, että Harry on kuollut. Hän alkaa epäillä hämäräperäistä kuolemaa ja ryhtyy selvittämään mistä on kyse. Pitää vain saada selville, kuka oli Harryn kuolinpaikalla nähty kolmas mies.
Kolmas mies on yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia ja parhaimpia brittiläisiä elokuvia. Se on monen mestarillisen tekijän summa, kuten musiikin, kuvauksen ja nerokkaan ohjauksen mielenkiintoinen yhdistelmä. Usein leffa muistetaan Orson Wellesin kautta, vaikka suurin kunnia kuuluukin ohjaaja Carol Reedille. Hänen tasapaksu ohjauksensa ja napakkatahtinen eteneminen asioissa varmistavat jo itsessään tyydyttävän lopputuloksen.
Elokuvan paljon ylistetty kuvaus todellakin on kaiken maineensa arvoista. Monet kaupunkikohtaukset näytetään taitavasti vinoja kuvakulmia käyttäen. Tämä myös saa sodassa kärsineen Wienin rakennukset näyttämään ränsistyneen vinoilta, mikä tuo miljööseen realismia ja vaarantuntua. Kuvakulmat ja siihen liitettävä musiikki kietoutuvat yllättävänkin hienosti toisiinsa luoden salaperäistä jännitystä tihkuvan tunnelman. Mysteerisyys pysyy korkealla ja katsoja voi vain kuvitella itsensä tapahtumavyöryn keskellä. Valaistusta osataan hyödyntää merkillisesti, mutta onnistuneesti. Kivikasat ja sokkeloiset kadut on valaistu niin omaperäisen huolellisesti, että tuntuu kuin Kolmas mies sijoittuisi peräti surrealistiseen maailmaan.
Näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa ja vaikka monet katsovat leffan Wellesin takia, niin todellinen vetonaula on itse Joseph Cotton päähahmon roolissa. Hän tulkitsee hämmentynyttä Martinsia persoonallisesti ja huolella. Välillä hän esittää päähahmon salapoliisina, välillä sivistyneenä herrasmiehenä ja toisinaan jopa ärsyttävänä nuuskijana. Näin Holly Martins saa juuri oikeat kasvot ja moniulotteiseksi käyvä hahmo saa katsojan odottamaan häneltä jokaista seuraavaa arvoituksellusta repliikkiä. Orson Welles vaatimattoman pienessä esintymisessään on ylittämätön. Kuuluisa ns. ”käkikellopuhe” on hupaisan dialogin sävyttämä sanaharkka, minkä Welles tekee uskomattoman viihdyttäväksi. Mies eläytyy rooliin sydänjuuriaan myöten ja ansaitsee saamansa kehut. Hänen nopea tahtinsa kasvattaa kummasti viihdearvoa ja näin muuten vakavaan leffaan ilmestyy tunnelmaa tasoittavaa huumoria.
Käsikirjoitus, tuo vuoropuheluita ja toimintaa yhteen kokoava paketti mahdollisti Carol Reedille hänen elämänsä ohjaustyön ja näin Kolmannesta miehestä tuli klassikko. Käsikirjoitus on ehkäpä joissain kohdissa epätasainen, mutta alusta loppuun hehkuva mysteerinen tunne kertoo jo siitä, ettei kässäri pääse pahemmin ontuilemaan. Hitaimmat kohtaukset pääsevät vauhtiin musiikin ja kuvaustyylin ansiosta, eikä vähäinen toiminnallisuus välity katsojalle suoranaisesti. Takaa-ajo viemärissä, ilmapallonmyyjä ja ”käkikellopuhe” ovat toki klassisia, eikä niitä pidä vähekysä. Mielestäni tämän leffan ainutlaatuisuus ja jännityksellinen mahtavuus tulevat kuitenkin hyvin monesta seikasta. Ei voi määritellä, että kiitos kuuluisi yksin ohjaajalle tai käsikirjoittajille. Kehut menevät niin säveltäjille kuin näyttelijöillekin, niin ohjaajalle kuin kässärin laatijoille ja muulle tekijäryhmälle. Kun kaikki tekevät työnsä mallikkaasti päätökseen, on kokonaisuus toimiva. Juuri siten kaikki hyvät elokuvat syntyvät ja siitä Kolmas mies on hyvä esimerkki.
Kolmas mies on film noiria parhaimmillaan. Se on arvoituksellinen ja jännittävä, synkkä ja ihmeellinen. Ei pidä väheksyä sitä, että tämä jäljittelijöitä ja parodioita aikaan saanut klassikko on yhä tehokas, vaikka siinä ei nähdäkään loputtomia luotisateita tai erikoistehosteita. Se on puhdas draaman ja toiminnan sekoitus ja on nykymittapuillakin kuvauksensa suhteen vaikuttavaa. Kolmas mies ei toki ole Kansalainen Kanen tapaan pitänyt yhtä hyvin pintaansa ajansaatossa, mutta silloin tällöin voi mm. elokuvakirjoja lueskellessa kohdata tämän vanhan helmen. Kolmas mies nimittäin viestittää jo yhden kuvan perusteella, että kyseessä on jotakin ainutlaatuista. Se on kaikkien murhamysteereiden äiti ja monen myöhemmän elokuvan suunnannäyttäjänä toiminut tekele, mikä tiivistää yhteen kaiken sen, mitä elokuva voi olla: upeita näyttelijöitä, musiikkia, mahtipontisia kuvakulmia, toimivan kässärin ja tasaisen ohjauksen. Tässä yhdistyvät myös realismi ja surrealismi, kauneus ja synkkyys, sekä ilo ja suru. Lopputulos on odottamattoman psykedeelinen ja mielikuvituksellisen viihdyttävä.
