M. Night Shyamalan teki Disneylle neljä suurelokuvaa ennen kuin lähti ovet paukkuen muille maille mekastamaan. Toivoen kai, että olisi näin vapaampi ja pystyisi samaan mihin esimerkiksi kylmäävän kauniin Kuudennen aistin (1999) tai suotta parjatun Kylän (2004) kohdalla. Siirron myötä vapautta varmaan tulikin lisää, sitä en lähde kiistämään, mutta tuntuu, että lähes kaikki muu meni. Sen sijaan, että vanha satusielu istuisi ja löisi tarinankipinää lapsenomainen into silmissään, Shyamalanista tuntuu kasvaneen murrosikäinen, kaiken nokkiinsa helposti ottava ja silti kaihoisasti omaa polkuaan etsivä kapinallinen. Ja se polku on tosiaan vähän hukassa.
Neljä ensimmäistä Shy-leffaa olivat kaikki omalla tavallaan hienoja tekeleitä, tarkasti Shyamalan-tuotteen nimen alle lajiteltuina ja vangittuina, ja tuo käänteentekevä viides eli Lady in the Water astui höpöhöpösatuilussaan ja kuittailussaan pari askelta liian pitkälle – vain siksi, että Shyamalan sai liian vapaat kädet ja unohti kaiken muun paitsi itsensä. Ja turpiinhan siinä tuli (toki sanaisesti turpiin oli tullut arvioissa jo useamman vuoden ajan). Niinpä looginen seuraava siirto on tehdä jotakin entistä vähemmän rajoitettua, mutta kulkemalla eri suuntaan. Pimeämpään suuntaan. The Happening ei enää ole satu, vaan hieman hampaita kiristellen kerrottu tarina tuhosta ja elämän yllättävyydestä. The Happening on Shyamalanin synkin tuotos.
Sama miten synkäksi parjattu ohjaajasetä kävisi, niin hän tuskin koskaan saavuttaisi sitä pistettä, mihin leffastudiot ovat hänet halunneet lajitella. Niin Kylää kuin Kuudetta aistia myytiin kauhuna. Traileriin leikattiin ne ainoat kauhuelementtejä tulvineet palaset, ja psykologiset tekijät unohdettiin. Signsissä, tuossa Hitchcockille ehkä eniten kumartavassa M. Night -tekeleessä, ollaan kuitenkin lähimpänä kyseistä kauhukerrointa, ja jossakin määrin voi nähdä, että asettaessaan ihmiskunnan taas takavasemmalta hyökkivän tuhon alle, Shyamalan jatkaa siitä, mihin tuolloin jäi. Nyt ei vain ole alieneita, on… selittämättömyys, joka lyö tuulena ihmisiä lakoon kuin heinää.
Shyamalanin tavassa kertoa tuhosta on jotakin hienoa ja voimakasta. Pääasiassa se johtuu siitä, että Lady in the Waterin kokoisen harhailun jälkeen visuaalianti ja musiikki ovat taas kunnossa. Katsojan silmille syydetään jotenkin pelottavan tukahdutettua kuvaa rappiosta. Ja silti… niin, silti on todettava, ettei kokonaisuus toimi. Alkujaan työnimellä The Green Effect myyty ja Happening -sanaa toistavaksi päätynyt trilleri ei tunnu missään vaiheessa valmiilta paketilta. Kokonaiskuva on harhailuineen vähän kuin aikuistuva lapsi kertomassa synkästä ideasta, jonka hän sai. Idea on vain idea, ei kokonaisen leffan mittainen visio kaikkine sivuhaaroineen, ja tuntuu, että idea on kerrottu (lue: huudettu) ääneen vain kapinan nimissä.
Shyamalan kirjoitti pääosan varta vasten Wahlbergille, mutta silti staramme ensimmäinen vartti on suorastaan helvetillinen Wahlbergin ladellessa kivalle opettajalle sopivia laineja ja luennoidessaan samaan aikaan tulevaa liian selkeästi enteillen tulee aika lattea fiilis. Sama dialogin rönsyily jatkuu myöhemminkin. Matemaatikon matikka-arvuuttelu kuoloa kohti kulkiessa on siinä rajoilla, että onko se nerokas oivallus vai vain totaalinen pohjanoteeraus. Vastaavasti rakkaudesta kirjoittaessaan Shyamalan onnistuu useammin, sen jo vaikkapa Kuudennen aistin sormuskohtaus on osoittanut. Nyt (kieltämättä jääkylmän) pääparin suhdetta ruotiva speaking tube -kohtaus on selkeästi leffan voimakaslatauksisimpia kohtia. Sen jälkeen palataankin hyvin nopeasti siihen pisteeseen, jossa lapsen ideasta innostunut kaverilauma (eli katsojaparvi) kyselee, että mitäs seuraavaksi tapahtuu. Shy-poikanen pistää sormen suuhun ja sanoo, etten tiedä vielä. Mutta jos vaikka purkitettaisiin tästä leffa. Ja vieläpä ensikertaa uskottavilla ikärajoituksilla.
The Happening on sinänsä pahastikin nimeänsä vastaan, että vaikka jokainen toistelee Itshäpöninkiä urakalla, ei keskeisiä tapahtumia ja tunteenvangitsijoita ole montaa. Kuolemaa senkin edestä. Itse leffan vire on hallussa, kuvaus mitä upeinta ja näyttelijöillä on luottoa itse tarinaan (lukuun ottamatta Wahlbergin sopeutumisjaksoa opettajarooliinsa, mutta parannus silti valtaisa esim. Lady in the Wateriin verrattuna), lopussa kalvaa oudon tyhjä tunne. Ja hyvin erilainen kuin vaikkapa se tyhjä tunne, jonka Kuudes aisti jätti vatsanpohjalle puhtaalla loistavuudellaan. Ihmetystä herättää myös laumaeläimen eli ihmisen lyöminen kriisitilanteessa hataran johtopäätöksen perusteella erilleen muista – toki seikan voi nähdä myös vain yhtenä tekijänä Shyamalanin suuressa tuhotutkimuksessa ja ihmisen asettamisessa takaisin luontoon. Oli tulkinta mikä tahansa, leffan suunnatonta harhailu ei selity mitenkään. Monella osa-alueella The Happening on kaunis, onnistunut elokuva, mutta aivan liian iso siivu siitä vaikuttaa vain tuulesta temmatulta osaselta.
Vaikka olen tässä toistanut vanhojen menestysleffojen nimiä urakalla, ei se tarkoita, että Shyamalanin tarvitsisi tehdä uudestaan jotain jo luomaansa, vaan kyse on siitä, että hänen täytyisi löytää ulos tieltä, johon on eksynyt. The Last Airbender (2010) Michael Dante DiMartinon luomine hahmoine tulee kertomaan paljon osaltaan, minkä suunnan Shy seuraavaksi valitsee.
