JimSheridan teki kahden tyttärensä (Naomi ja Kirsten) kanssa käsikirjoituksen elokuvaan joka perustuu löyhästi heidän omaan maahaanmuuttokokemukseen. Iskä-Jim tietty ohjasi elokuvan. Kohdemaana on elokuvan nimen mukaisesti Jenkkilä ja siellä sulatusuuni nimeltään New York. Perheen koti löytyy hell holesta jonka porrakäytävässä lojuu jos minkäkinlaisia riepu-Pettereitä. Lisäksi tyttäriä, ja varsinkin vanhempia raastaa nuorimman vesselin menetys, mutta usko arkiselviytymiseen on kova – joskin ajoittain horjuva.
Tarinan aihe antaa ymmärtää, että kyseessä on yltiösynkkä leffa, mutta tähän ei onneksi sorruta. Valonpilkahduksia näkyy huolien keskellä, ja kun näkökulmana on perheen lapset, niin pieninkin onnistuminen antaa aiheen heittää hattua ilmaan. Leffa taiteilee onnistuneesti onnen ja epäonnen välillä.
On fraasi puhua vangitsevasta elokuvasta, mutta jos se jonkin leffan kohdalla pätee, niin se on In America. Liekö ohjaajan omakohtaiset kokemukset avittaneet saamaan aikaan humaanin tunnelman johon ei ole vähään aikaan leffarintamalla törmännyt?
Elokuvasta on löydettävissä myös syvällisempi yhteiskunnallinen kannanotto. Sehän ei ole kenellekään yllätys että tuloerot, ihon väri …ja plaa, plaa, plaa…jakavat kansan kasteihin. Tätä näkökantaa ei korosteta leffassa, vaan se esitetään osana arkipäivää ja turha sitä on korostaa leffan aiheenakaan. Mutta ajattelemaan se pistää, kun lopputeksteistä on kulunut tovi. Välitön ajatus kuitenkin oli, että onpa saatu aikaan vahva pläjäys miljoonasti käsitellystä aiheesta.
