Astun sisään normaalia pienempään saliin, jossa katsojia on reilut kymmenen ja keski-ikä kepeästi ainakin yli 35-vuoden. Tällaiselle dokumentille ilmapiiri oli loistava. Ei sipsipussin rapinaa, täysi hiljaisuus ja Mooren tiukat faktat kehiin. Olin vähän peloissani, kun kuulin Mooren uudesta tekeleestä. Ajattelin, että eiköhän jo riitä, Bush on paha, tiedetään. Ei, ei, kyllä Moorelta aina löytyy jotain pientä uutta ja herkullista asiaa koskien tätä Amerikan historian naurettavinta presidenttiä. Moore kritisoi Bushia oikeutetusti, mutta välillä myös aika turhistakin asioista. Yhtenä hetkenä samassa kuvassa ovat sekä Moore että Bush, mutta muu materiaali on hankittua jostain muualta. Osa siitä on huonokuntoista pikselimössöä, joka erottuu ikävästi valkokankaalla. Tämä ei poista asioiden mielenkiintoisuutta ollenkaan.
Dokumentin aihe on Bush, terrori-iskut ja näiden kahden summa eli seuraukset eli sota. Pitkän ajan Moore tuhlaa aikaa joutavuuksiin, jotka eivät ole läheskään niin mielenkiintoisia kuin myöhemmin tullaan näkemään. Alku on johdattelua suurempaan, Irakin sotaan, josta Mooren olisikin koko dokumentti pitänyt aloittaa tai ainakin siirtyä siihen nopeammin.
Jostain hän on saanut dokumenttiinsa järkyttävää kuvamateriaalia, jota katsellessa vähintäänkin sydän hypähtää. Esimerkiksi pikkulapsi, joka on haavoittunut amerikkalaisten pommituksissa niin, että hänen valtimonsa on auennut ja luut näkyvät selvästi. Lisäksi pahoin mädäntyneet tai poltetut ruumiit, joita kaduilla potkitaan, ovat jotain, mitä ennen ei ole näytetty ainakaan tv-uutisissa. Olemme tottuneet vain valonvälähdyksiin pimeässä yössä, mutta Fahrenheit 9/11 näyttää, millaista oikeasti siellä oli.
Kun esimerkiksi Bowling for Columbinessa Moore hillui paljon kameran edessä, niin Fahrenheitissa mies pysyttelee suurimman osan kameran takana ja on tekemässä enemmän dokumenttimaisempaa dokumenttia. Cannesin kultaisen palmun voittanut Fahrenheit 9/11 jakaa mielipiteet jyrkästi. Osa sanoo, että palkinto tuli poliittisista syistä, mutta mielestäni palkinto ansaittu myös muustakin syystä kuin Bush-vastaisuudesta, jota pidän myös hyvänä asiana, koska kyseinen mies on ärsyttänyt allekirjoittanutta aina ja tämän nähtyäni vielä enemmän. Harvoin saa dokumentti sellaista sykettä alleen, mitä Moore sille antaa. Tämän sykkeen saavutettuaan katsojalle tulee samanlainen fiilis, mitä ei yleensä tule. On varmaan todella kaukaa haettua käyttää esimerkkinä David Fincherin Fight Clubia, jossa tuntuu kuin katsojakin saisi nyrkistä. Tässä on samanlainen fiilis, vaikka nyrkit eivät liity tähän mitenkään, niin leffa iskee suoraan alakoukulla katsojaa ja työntää tämän eteen toinen toistaan järkyttävämpiä kuvia.
Ei Moorekaan kaikkia kuoppia osaa väistää. Välillä sorrutaan liioittelun lisäksi ehkä lievään yli-imelyyteen. Ovathan asiat tässä toisin kuin leffoissa, kun kaikki on totta, enkä mitenkään väheksy tämän naisen kärsimyksiä, joita tässä tarkoitan. Hänestä on vain muutama turhan pitkä otos, joiden avulla yritetään kai avata kyynelkanavat yhdessä kärsivän, poikansa menettäneen naisen kanssa. Sitten näytetään myös idioottimaisia jenkkisotilaita, jotka saavat mahtavat fiilikset siitä, että pistävät jonkun lempibiisinsä soimaan ja lähtevät tappamaan ihmisiä. Tässä kohtaan muistuu, että hemmetti, tämähän on dokumenttia ja tuollaisia tyyppejä on oikeasti olemassa. Sairasta, hyvin sairasta. Musiikkipuolella saadaan aikaan oma tunnelmansa kohtaukseen kuin kohtaukseen. Meikäläinenkin poistui teatterista Rockin´ In The Free World päässä soiden ja vielä turvalliseen ulkomaailmaan, jossa George W. Bushin tai Bin Ladenin kädenjäljet eivät näkyneet… Toistaiseksi…
nimimerkki: Viisas
