Onko juominen tapa tuhota itsensä vai itsensä tuhoaminen tapa juoda? Vastaus on vaikeaselkoinen, joskin molemmat taitavat olla totuuksia.
Ben Sanderson, epäonnistuva käsikirjoittaja Hollywoodissa on menettänyt tai menettämässä kaiken ja viinapirukin on ottanut miehestä tukevan painiotteen. Jollain omituisella ennaltatietämisellä hän päättää juosta halukkaasti viinapirun kanssa hautaansa ja niin tehden muuttaa kaiken omistamansa rahaksi ja suuntaa Las Vegasiin päämääränään ryypätä itsensä hengiltä. Prostituoitu Sera (Elizabeth Shue) on työteliäs ja kohtaa Benin sattumalta ja muutamien sattuman oikkujen vuoksi Seran parittaja Yuri (Julian Sands) käskee tämän kadota. Näiden kahden välistä lyhyttä suhdetta Mike Figgisin ohjaama, käsikirjoittama ja säveltämä elokuva seuraa.
Nicolas Cage on partasuinen, likainen ja haiseva rapajuoppo Ben jonka ristiretki itsensä tuhoamiseksi on juopon nerouden loppukliimaksi. Tai jotain sellaista. Figgis pitää hahmon tarpeeksi epämääräisenä antaen katsojan itsensä täyttää tämän elämättömyyden tyhjät aukot. Hän on kuitenkin tehnyt päätöksensä kuolla nopeasti viinaan ja mikään ei häntä siitä päätöksestä voi irrottaa. Vapina, sammallus ja toikkarointi sujuu hyvin mieheltä ja pikku-Ben myös on melkoisen veltostunut alkoholimeressä uintiin.
Elizabeth Shue ruhjottuna ilotyttönä ei jää yhtään sen heikommaksi, vaikka on samalla tavalla anonyymi henkilö. Mukana on kuitenkin uranaisen rähjäytyneisyyttä ja uinuvia tunteita, joita Figgis käsittelee tarkalla tehokkuudella. Juopon ja työteliään prostituoidun välille ei ole mahdollista luoda mitään imelää häpiendiä ja Figgis ei sellaista edes yritä, mutta päähenkilöidensä suhteen hän pysyy myötätuntoisena loppuun asti vaikka näyttää myös sen että Benin tuhoisa päämäärä ei ole kaunista katseltavaa.
Julian Sands lyhyestä roolistaan huolimatta pystyy luomaan niljaisesta parittajaketkusta säälittävän ja yksinäisen räähkän. Muut sivuhahmot ovat lähes näkymättömiä kokonaisuudessa, sillä pääparin keskinäisen riippuvuuden kuvaus on elokuvan pääasia.
Figgis tuo elokuvaansa lämpöä, huumoria ja tragediaa, joskin puolivälissä on hieman tyhjäkäyntiä. Kuitenkin traagisen voimakas loppu parantaa kokonaisuuden luonnetta paketoiden kokonaisuuden selkeästi tragediaksi.
