28 vuotta on pitkä aika. Se on pitkä aika odottaa elokuvaa, mutta se on vielä pidempi aika odottaa jatko-osaa. Alkuperäinen Tron (1982) oli hieman erilainen Disney-elokuva: seikkailu, jossa pahishahmo kukistettiin tietokoneen sisällä, nollina ja ykkösinä. Samalla se oli tarkastelu orastavaan tietotekniikkaan kohdistuvista mahdollisuuksista, uhista ja ideoista. Mitä siitä juonessa ja sen rytmittämisessä puuttui, se korvattiin silloin ennennäkemättömillä erikoistehosteilla, puhtaalla tekemisenilolla ja leikittelemällä ajatuksella, millaiselta näyttää elämä silloin kuin ihmiset laajentavat elämänpiiriään tietokoneiden avulla. Kun tuo aika on nyt yhä enenevissä määrin koittanut, saapuu kyseiselle elokuvalle jatko-osa. Se hyödyntää tekniikan ottamat harppaukset visuaalisella, muttei ajatuksellisella tasolla.
Elokuva kertoo saman tarinan kuin ensimmäinenkin osa. 1980-luvun lopulla Kevin Flynn (Jeff Bridges) jää vangiksi Grid-digitaalimaailmaan, ja isovanhempiensa huomassa kasvava poika Sam (Garrett Hedlund) seuraa samaa polkua paria vuosikymmentä myöhemmin. Yhdessä he pyrkivät takaisin todellisuuteen, ja siinä matkalla pitäisi kukistaa maailmanherruutta tavoitteleva, isä-Flynnin alun perin luoma pahisohjelma (Bridges CG-nuorennuksen avulla). Saman tien voi huomauttaa, että kahdessa erilaisessa roolissa rellestävä tekevä Bridges on vakaa voima, johon voi luottaa läpi leffan. Nuorennettu pahisohjelma on röyhkeä ja itsevarma, ja ukko ottaa tästä tilaisuudesta kaiken irti. Sen sijaan jostain nimeämättömäksi jäävästä syystä Gridissä vietetyt vuodet ovat muuttaneet Kevin Flynnin Obi-Wan Kenobiksi, jota Brdges vielä käsittämättömimmistä syistä tulkitsee Big Lebowskista tutuin maneerein.
Alun meidän maailmaamme sijoittuva tarinanosa on yllätyksetöntä perusnyyhkytystä, jonka päätehtävä on saada Sam teknouniversumiin mahdollisimman nopeasti. Siinä on myös esiintyvinään jonkin sortin kritiikkiä Microsoftin kaltaisia megakorporaatioita kohtaan, mutta ennemmin mieleen jää visuaalisen ilmeen vakiinnuttaminen jo varhain: viimeistään Gridiin siirryttäessä leffan pääväriksi nousee musta, jota tehostetaan sinertävänvalkoisella ja punertavanoranssilla, ensin mainittu tietysti kuvastamaan leffan sankareita ja jälkimmäinen yhtä itsestään selvästi pahiksia. Näihin yksinkertaisiin perusprinsiippeihin rakentuva visuaalinen ilme menee ehkä sieltä mistä aita on matalin, mutta se menee sieltä tyylillä. Yhtenäinen look on huikean kaunis, ja yhdessä elektrotanssimusiikistaan tunnetun Daft Punk -duon säveltämän scoren kanssa se antaa tunteen siitä, että hahmot todella seikkailevat tekniikkamaailmassa. Kotiteatterijärjestelmään panostaneet saanevat leffasta melkoisesti irti vielä sohviensa pohjiltakin.
Sam tutustuu Gridiin ja sen mahdollisuuksiin siten miten katsojakin – monttu auki ja lukuisia mahdollisuuksia odotellen. Kahden erinomaisesti toteutetun toimintakohtauksen, jotka pohjustetaan hyvin ja joissa todella tuntuu olevan selviytyminen pelissä, jälkeen leffa kuitenkin jää junnaamaan paikalleen. Hahmoista tulee action-kohtausten välineitä, pääosan ajasta juoni liikkuu eteenpäin kiiltävän macguffinin varassa ja lopun maailmanvalloituskaavailut ovat karanneet B-tason sarjiskonnan arkirutiineista. Leffan isä-poika-suhde on standardikamaakin köykäisempää, ja loppupuolella tekee lähes mieli itkeä, kun tosimaailman innovaatioita isälleen kertoileva Sam kirjaimellisesti luettelee leffan hukattuja mahdollisuuksia. Alkuperäisen Tronin tekovuonna tietokone tarkoitti jotain arkielämästä etäistä mystistä laitetta. Kännyköiden, Internetin, Bluetoothin, Wi-Fin, sosiaalisen median ja videopelikonsoleiden (vrt. alkuperäisleffan arcade-hallit) aikakaudella käsikirjoittajilla on käytössään kirjaimellisesti rajaton mahdollisuuksien leikkikenttä, jonne he eivät kuitenkaan ole uskaltautuneet.
Ottaen huomioon Perintöön pumpatut markkinointikulut, joulukuisen julkaisuajankohdan, 3D:n sekä leffan kylkeen tuotetut oheismateriaalit, Disney on selkeästi halunnut leffan seuraavan Avatarin jalanjälkiä ja olevan uusi megatason elokuvatapaus. Sitä se ei ole. Tron: Perintö ei ole huono elokuva, se on vaan kovin keskinkertainen. Kun työalustana on kulttistatukseen kohonnut leffa, käytössä 170 miljoonaa dollaria, odotusaikana 28 vuotta, käsikirjoitus merkataan neljän henkilön nimiin, ja aihepiirin pitäisi olla kehittynyt alkuperäisleffan ilmestymisestä lähtien katsojan mukana, on lupa odottaa enemmän kuin ensimmäisen osan toisintoa.
