Purkillisen aspiriinia alkoholin kera nauttinut Susanna Kaysen passitetaan lukion päästötodistuksen saatuaan Claymooren mielisairaalaan. Masentunut nuori nainen vaikuttaa ulospäin lähes normaalilta, mutta paljon ajattelevalla ja elämäntyyliinsä katkeroidulla ihmisparalla ei ole kaikki kunnossa. Psykiatrit pyrkivät saamaan hajanaisesti puhuvasta tytöstä otetta, mutta kukaan ei siihen tunnu pystyvän. Hoidossa ollessaan Susanna ystävystyy laitoskumppaneihinsa ja alkaa hiljalleen – ylä- ja alamäkien kautta – löytää itseään ja omaa polkuaan kohti parempaa tulevaisuutta.
Elokuva perustuu Susanna Kaysenin samannimiseen romaaniin, jossa hän siis kertoo omista tuntemuksistaan tuon hoitojakson aikana, kuinka hän tilanteeseen päätyi ja minne se hänet johti. Kaysen julkaisi kirjansa 26 vuotta hoitonsa jälkeen ja elokuva Vuosi nuoruudestani tehtiin kuuden vuoden kuluttua siitä. Tarina ei sinänsä ole mitenkään uusi ja erilainen, mutta siinä on paljon sisältöä ja elämän pohdiskelua monesta eri näkökulmasta. Kaysen kirjoitti paljon päiväkirjaansa noihin aikoihin ja hänen ajatuksiaan luetaan elokuvassakin paljon ääneen. Ne luovatkin hyvän kuvan, mitä kirjailija tuolloin koki ja miten hänen tilansa lähti kohenemaan – ja mistä syystä.
Susanna: I didn’t try to kill myself.Dr. Potts: What were you trying to do?
Susanna: I was trying to make the shit stop.
Draamana Vuosi nuoruudestani nousee keskitason yläpuolelle, sillä harvassa teoksessa päähenkilön sisimpään onnistutaan pureutumaan näin loisteliaasti ja se on hyvin pitkälti itse Kaysenin oman kirjan ansiota. Toki teos on onnistuneesti siirretty elokuvamuottiin ja tästä voidaan kiittää käsikirjoituksen takana häärineitä ihmisiä. James Mangoldin ([movie]Cop Land[/movie] ja [movie]Walk the Line[/movie]) ohjaus on kertakaikkiaan upeaa, tukien loistavasti hienoa tarinaa. Kuvakulmiin ja erilaisiin otoksiin ollaan käytetty paljon aikaa ja lopputulos on todella laadukasta kamaa, eikä Kaysenin ajatuksia tämän paremmin olisi kuvan muodossa esille voinut tuoda.
Hyvästä kiitettävään arvosanaan elokuvan nostaa sen jäätävän upeat roolisuoritukset. Laitoksen ongelmakakaraa näyttelevä Angelina Jolie ([movie]Lara Croft: Tomb Raider[/movie]) tekee ehkä uransa parhaimman roolisuorituksensa tässä filmissä, napaten parhaan naissivuosan pytin niin Golden Globe-muodossa kuin Oscarinakin. Nainen todella pääseekin revittelemään sydämensä kyllyydestä, eikä jätä järjettömän aidolla eläytymisellään ketään kylmäksi. En itse asiassa edes elokuvan aikana tunnistanut blondia tyttöä Jolieksi, sillä hänen roolihahmonsa on niin hurjasti erilainen, mihin 2000-luvun toimintaleffoissa ollaan totuttu. Oma suosikkini näyttelijäkaartista on kuitenkin pääroolin vetävä Winona Rider ([movie]Beetlejuice[/movie] ja [movie]Saksikäsi Edward[/movie]), joka perustaa tulkintansa hyvin pitkältinsä ilmeidensä ja eleidensä varaan. Myös hän pääsee näyttelemään voimakkaita kohtauksia ja pidin todella paljon hänen antaumuksellisesta työskentelystään.
Päähenkilön ohella leffa onnistuu pureutumaan hienosti myös muiden laitostyttöjen sisimpään, tuoden kokonaisuuteen huomattavasti enemmän syvyyttä kuin pelkällä päähenkilön sielunelämän toitottamisella. Muita hahmoja käydään läpi niin Kaysenin ajatusten kera kuin muutenkin. Kavalkaadista löytyy patologista valehtelijaa, syömisongelmaista kuin kasvonsa puoliksi menettänyttä tyttörukkaa. Kaikki ovat saaneet taakseensa hyviä näyttelijöitä, ja kaarti pääsee kutittelemaan huikean [movie]Yksi lensi yli käenpesän[/movie] näyttelijöitä, häviten silti yhdellä mitalla. Yhtäläisyyksiä tuohon legendaariseen mestariteokseen on muitakin, mutta elokuvina tekeleet ovat silti täysin erilaisia.
Varmastikin 90-luvun parhaita ja tunteikkaampia draamaelokuvia, muttei silti mitenkään täydellinen. Realistisuudesta täytyy antaa plussaa ja terveesti ajattelevan ihmisen ajatuksiinhan elokuva perustuu, joten siinä mielessä ymmärrän ettei yliampuvia kohtauksia juurikaan ollut tarjolla ja kerrontanahan pointit tulevat hyvin selkeiksi, mutta siltikin olisin henkilökohtaisesti kaivannut syvempää ja paremmin Kaysenin ajatuksia havainnollistavampaa kuvamuotoa.
Laadukasta draamaa ja mestarillisia näyttelysuorituksia rakastaville elokuvaa pystyy suosittelemaan lämpimästi, et tule pettymään.
