Susiprikaati, paremmin Jin-Roh, on mestariteos mitä tulee hahmojen ja juonen rakentamiseen sekä toiminnan väkevyyteen. Elokuvan uniikki retro-scifi design on mykistävän upeaa; sen tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen menneisyyteen, hieman toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Natsi-Saksa vaikutteinen Japani on hienosti mietitty ja toteutettu, aina saksalaisesta Punahilkka-kirjasta poliisivoimiin ja arkkitehtuuriin.
Elokuva seuraa Kaizuki Fuse -nimistä nuorta miestä, joka on värväytynyt poliisin erikoisjoukkoon nimeltä Kerberos. Se ei kaihda kovia toimenpiteitä mitä tulee järjestyksen ylläpitämiseen, ja on varustettu raskain konekiväärein ja panssarein. Sekä tietenkin ikonisiin punalinssisiin kaasunaamareihin.
Eräällä keikalla Fuse kohtaa nuoren tytön, joka räjäyttää itsensä Fusen edessä jättäen hänelle lievän aivotäräyksen lisäksi kovat traumat. Kun Fuse kuntoutuu ja jatkaa Kerberoksen riveissä palvelemista, hän tapaa räjähtäneen tytön siskon, johon myöhemmin rakastuu. Pommeja kuljettavia tyttöjä kutsutaan elokuvassa punahilkoiksi, ja Fuselle on hieman epäselvää onko tämä tyttö myös niin sanottu punahilkka. Takana on vielä erilaisia salaliittoja sekä selkäänpuukotusta rivien sisältä, mikä sekoittaa pakkaa entisestään. Fusen on tehtävä valinta, joka ei todellakaan tule olemaan helppo.
Juoni kulkee eteenpäin rauhallisesti ja alun toimintajakson jälkeen vastaavaa tykitystä ei tule vastaan ennen loppukliimaksia. Maisemat ovat kauniita ja käsinmaalattuja, niihin on enemmän kuin mukavaa uppoutua ja kuunnella hahmojen vuoropuhelua. Kaikki näyttää jo hetken hyvältä ja tulevaisuus aurinkoiselta, mutta susi on ihmiselle susi.
Elokuvan punahilkka-teemassa symbolinen susi on vahvasti läsnä ja osa koko tarinaa. ”We are not men disguised as mere dogs. We are wolves disguised as men” -toteaa eräs ryhmänjohtaja muille Kerberos-susisotilaille. Kohtaus jossa Fuse katselee museossa täytettyä ulvovaa sutta lasin läpi on kaikessa traagisuudessaan upea.
Jin-Rohin musiikki on samalla sekä riipaisevan kaunista että survival-henkistä ulosantia. Pääteema jää soimaan päähän pitkäksi aikaa ja on oma henkilökohtainen suosikkikappaleeni. Niin kaunista, mutta niin julmaa. Kyyneleet eivät ole kaukana kun musiikin ohella muistelee Fusea ja tämän kohtaloa ei miehenä, vaan sutena.
Suosittelen kaikille hyvien draamojen ystäville. Animointi on sen verta realistista ja tarina loistava, että pelkkänä ”anime-leffana” pitäminen tuntuu tökeröltä. Julma ja rankka, mutta samalla kaunis ja tunteikas kuvaus ihmisestä, jonka kohtalona on olla peto.
