Jos laittaa kakkupalan suuhunsa ja sen maku on hädin tuskin tyydyttävä syömishetkellä, mutta viimeiseksi palaksi säästämäsi herkullinen kuorrutusosa vie makuhermosi taivaisiin ja saa sinut suureen nautinnolliseen hekumatilaan, korjaako se koko kakkupalan arvon loistavaksi? Vastaavaa kysymystä joutuu miettimään katsottuaan draamakomedian Marley & Me. Alussa rauhallisesti ja tylsästi käynnistyvä hidastempoinen arkielämän draamakuvaus käy ajoittain jopa turhauttavaksi, mutta lopulta teos palkitsee, jättäen katsojalleen lämpimän ja haikean olotilan. Silmäkulma kostuu väistämättömästi loppukohtauksen lähestyessä, ja koiraihmisten kohdalla suurempikin vesivuoto on mahdollinen.
Odotin täysin erilaista elokuvakokemusta. Odotin kaistapääkomediaa, mutta sainkin hyvin realismipainotteisen draamakertomuksen. Leffassa seurataan kahden maanläheisen toimittajan, Johnin (Wilson) ja Jennyn (Aniston), taivalta vastanaineista kohti oman perheen perustamista ja arjen iloa. Komediaa leffasta ei juurikaan löydy ja kokonaisuus suorastaan matelee alussa eteenpäin. Toimittajapariskunnan ensimmäiseksi perheenjäseneksi kasvaa heidän ostamansa labradorinnoutajapentu Marley. Vähäinen hauskuuttaminen pyörii huonosti käyttäytyvän tuholaisturrin ympärillä, mutta slapstickeihin ei turvauduta ja komediaosuudet ovat pääasiassa harmitonta hupailua. Hiljalleen elokuva alkaa puoltaa totisempaan suuntaan ja Marley & Me kääntyy lopulta lähes kokonaan draaman puolelle.
Owen Wilson on tällaiseen elokuvaan surkea valinta, sillä mies on tunnenäyttelijänä täysi floppi. Yksi-ilmeisyys ja äänivoiman flegmaattinen käyttö alkaa ärsyttämään leffan suvantovaiheessa ja vain hienosti kirjoitettu hahmo pelastaa tällä kertaa miehen nahkan. Jennifer Aniston vetää vaimon roolin asiallisesti ja ylinäyttelyyn komedioissa tottunut neito sopii draamakohtauksiin jopa yllättävänkin hyvin. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy sitten pätkääkään ja kyllä roolivalinnoista voi varsinkin Wilsonin kohdalla antaa pitkän miinuksen.
Marley & Me on takuulla koiraihmisille miellyttävämpi ja varsinkin koskettavampi elokuvakokemus kuin eläimettömille. Leffa pohjautuu John Groganin omaelämänkerralliseen romaaniin ja tarina on käännetty oikein onnistuneesti elokuvamuottiin Scott Frankin ja Don Roosin toimesta. Kuvaus perhe-elämän aloittamisesta ja sen vaatimista yksilöllisistä uhrauksista on aidontuntuinen, vaikka rankempaan draamaan ei turvaudutakaan. Aihetta käsitellään tavallaan silkkihansikkain, mutta silti vaikeuksien annetaan kukoistaa oikeissa paikoissa ja katsoja saa varmasti ajattelemisen aihetta. Dialogeissa pohditaan onnellisuuden merkitystä yksilön kannalta ja annetaan perheidyllin puhua kuvilla omasta puolestaan. Moni varttuneempi katsoja pystyy varmasti samaistumaan Johnin ja Jennyn kokemiin elämänmullistuksiin. Vasta- ja myötämäkien eläminen tämän avioparin seurassa on antoisaa ja koskettava loppu kruunaa onnistuneen draamaleffan.
Reikäisestä ja huolimattomasti kasaan koostetusta käsikirjoituksesta leffaa täytyy kritisoida, eikä se periaatteessa tuo genreeseensä mitään uutta. Se on kuitenkin paras lemmikkieläimestä kertova elokuva, jonka olen koskaan nähnyt – kaikkein aikuismaisin ja koskettavin. Menetin itse rakkaan nelijalkaisen ystäväni tasan kuukausi sitten ja sen myötä elokuvan draama-arvo nousi kohdallani normaalia suuremmaksi, koskettavuuskanavien ollessa korkeimmillaan. Tämä tekele tulee takuulla katsottua vielä uudemmankin kerran.
