Päivällisvieraita istumassa wc-pöntöillä pöydän ääressä puhumassa ulosteista, öisin makuuhuoneissa hiippailevia strutseja, sukurutsausta, eläviä patsaita, ketunmetsästystä panssarivaunulla… onko tässä nyt kyseessä Sigmund Freudin päiväuni (”tämä kaikki johtuu seksuaalikielteisestä kasvatuksestani, vihaan vanhempiani, kaikki vihaavat omia vanhempiaan, niin sen on oltava…”), vai mitä? No ei sentään, vaan espanjalaisen Luis Buñuelin mestariteos Le Fantõme de la liberté vuodelta 1974.
Juuh, no. Tässä on taas elokuva, josta olisi niin paljon sanottavaa, mutta sen aiheuttamia tunnetiloja ja ajatuksia on vaikea pukea sanoiksi. Buñuelin surrealistinen ja vaikea ilmaisutapa kosahtaa suoraan katsojan alitajuntaan ja lyö pään täyteen ajatuksia, ja niin paljon erilaisia sellaisia kuin vain on katsojiakin. Kyse on jälleen ohjaajalle tärkeistä teemoista, eli ainakin konservatiivisen keskiluokan armottomasta pilkkaamisesta, papistoon ja kaksinaamaiseen, tekopyhään kirkkolaitokseen kohdistuvasta viiltävästä kritiikistä ja yhteiskunnan perinteisten lainalaisuuksien rikkomisesta. Ihminen ihan noin yleensäkin pelottavan sairaana olentona saa oman osansa useampaankin otteeseen. Ohjaaja kyseenalaistaa normit, rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia perinteisen elokuvakerronnan rajoja ja kertoo juuri sen mitä ajattelee, samanaikaisesti sekä häkellyttävän suorasti että nerokkaan vaikeaselkoisesti.
Katsomisen lopetettuani mieleen juolahti, että mikähän kumma näissä vuosikymmeniä vanhoissa, espanjalaisen vasemmistolaistaiteilijan töissä minua, suomalaista oikeistolaisnuorta oikein kiehtoo? Tajusin, että vaikka en todellakaan ole kaikista Buñuelin väittämistä samaa mieltä ohjaajan kanssa, varsinkaan Vapauden aaveen kohdalla, arvostan suuresti miehen rohkeutta sanoa asiat niin kuin itse ajattelee, mahdollisia seurauksia pelkäämättä. Vaikka en suinkaan allekirjoita kaikkea, mitä ohjaaja viestittää, saavat lähes kaikki Buñuelin käsittelemät teemat minut kuitenkin ajattelemaan asioita myös vastakkaiselta kannalta kuin mitä itse olen mieltä, mikä taas antaa minulle enemmän uskottavuutta ja sanomisilleni painoarvoa kun tuon jossain kohdassa ilmi omia mielipiteitäni. Näiltä osin Luisin elokuvien katsomista voisi verrata poliittiseen keskusteluun tai väittelyyn. Asiat pitäisi osata nähdä useammalta kantilta kuin vain oman navan kautta.
Lisäksi sitähän ei kukaan voi kiistää, etteikö Buñuel olisi elokuvanteossa ehdoton edelläkävijä, mieletön visionääri ja ”ihan kurko jätkä” noin muutenkin. Ennen kaikkea minua puhuttelee miehen ilkeähkö, pisteliäs, omaperäinen, absurdi ja hemmetin ovela, paikoin hillitty ja paikoin riehakas, mutta aina sysimusta huumorintaju, joka on vahvasti esillä lähes kaikissa ohjaajan elokuvissa, ainakin niissä, joita itse olen nähnyt. Kaiken kaikkiaan tässä on taas kyseessä ehdottoman kova A-luokan pläjäys, joka ei kuvia kumartele. Kaikki Buñuelin jutut pistivät meikäläisen jälleen ajattelemaan ihan tosissaan, ja kuten ennenkin, osa kritiikistä ja pilkasta on mielestäni täyttä asiaa, mutta osalle en mietiskelyni jälkeen antaisi hirveästi yhteiskunnallista painoarvoa, vaikka joku hipimpi kaveri varmasti innostuisi noista jutuista vielä enemmän. Periaatteessa leffa iski meikäläiseen ihan viiden pointsin arvoisesti, mutta rokotetaan nyt ihan Luissin, tuon vanhan kommunistimulkeron, kiusaksi yksi laukaus, että säilyy se tietty kyseenalaistus, särmä ja röyhkeys, joka tämän filkan kanssa on oltava. 😉
