Lennonjohtaminen on tunnetusti eräs haasteellisimmista ja painostavimmista töistä mitä on olemassa. Se vaatii suurta stressinsietokykyä, kykyä keskittyä useisiin pieniin yksityiskohtiin samaan aikaan ja hyvin nopeaa aivotyöskentelyä.
Tästä ammattiryhmästä jos jostakin voisivat osaavat tekijät luoda piinallisen jännittävän trillerin. Tai ehkä komediallisen draaman? Tai draamallisen komedian? Kumpaa Riskirajoilla ylipäätänsä edes edustaa, sitä ei ohjaaja Mike ”keskinkertaisuuden mestari” Newell pysty päättämään.
Nick Falzone on alueensa paras ja coolein lennonjohtaja. Eräänä rumana päivänä hän saa kuitenkin vastaansa kovan luokan kilpakumppanin, toisin sanottuna töihin saapuu uusi, mahdollisesti jopa Nickiä kovempi ja coolimpi lennonjohtaja nimeltä Russell Bell, joka on myös lahjakas laulaja.
Kuulostaako tähän mennessä vähintään ihan kohtuulliselta asetelmalta veijarimaiselle mustalle komedialle? Niin minustakin. Mutta mitä muita hahmoja tarinaan kuuluukaan? Aivan, eivät ne tähän lopu. Juoneen kuuluu myös lennonjohtajien vaimot, jotka ovat olemassa ainoastaan yhtä tarkoitusta varten: hajottaa aluksi lupaavalta vaikuttaneen elokuvan rakenne perinpohjaisesti.
Riskirajoilla ei lunasta pienimpiäkään odotuksia ja se mokaa kaikki mahdollisuutensa sen verran lahjakkaasti, että sille pitäisi jo myöntää jonkinlainen palkinto. Niissä kohtauksissa, joissa ei luodata mieshahmojen ammatinharjoittamista, kerrotaan
yllätyksettömästi etenevää uskottomuusdraamaa.
Tämä uskottomuusdraama on tyypillisen epäuskottavaa Hollywood -soopaa: Nick tapaa kaupassa Russellin itkevän ja vodkaa (jenkeissä ilmeisesti supermarketeissa myydään vodkaa) kärryihinsä lastanneen vaimon. Rupattelutuokion ja yhdessä illastamisen jälkeen päädytään tietty sänkyyn.
Seuraavana päivänä Russellin vaimo kertoo asiasta Russellille, joka suhtautuu pettämiseen ihmeen viileästi. Russell itse on jo pitkän aikaa käynyt salaisilla retkillä, jotka luonnollisesti piinaavat vaimonsa hermoja. Missä hän käy? Pettämässä, ehkäpä? Kun ”paljastuu”, kenen naisen kanssa hän pettää vaimoaan, en voi sanoa olleeni erityisen yllättynyt.
Miten muuten elokuva onnistuu aliarvioimaan katsojan älykkyyttä? Vilkaistaanpa jälleen Russellin hahmoa, tarkalleen ottaen hänen lievästi sanottuna erikoista harrastustaan: hänestä on nähtävästi huisin hauskaa seistä keskellä kiitorataa, odottaa lentokoneen saapumista ja antaa lentokoneen moottorien ilmavirran lennättää hänet komeassa kaaressa kiitoradan sivuun.
Miksi Russellilla on tällainen harrastus, se ei minulle kertaakaan selvinnyt. Eniten kuitenkin mietityttää kysymys siitä, että miten tällainen kaheli pystyy ylipäätänsä säilyttämään ammattinsa. Toivon todellakin, ettei elokuvan pohjana ole tosielämän tapahtumat.
Onko tuo edellä mainittu asia tarinan pohjanoteeraus? Uskokaa tai älkää, mutta pahempaa on vielä luvassa. Tarina menettää pienet uskottavuuden ja logiikan rippeetkin aivan viime minuuteilla, sillä siinä on yksi ääliömäisimmistä loppuratkaisuista mitä olen missään elokuvassa ikinä nähnyt.
Kun täydellinen ennalta-arvattavuus ei siis vielä riitä, niin juoni on pakko viedä loppuun niin epärealistisella tavalla kuin mahdollista. Harmin paikka. Osaavat näyttelijätkin menivät aivan hukkaan.
