Sherlock Holmesin paluu on niitä elokuvia, joita vihaa ensisekunnista alkaen. Siis ihan vain naurettavan typerän idean ja pahasti b-luokalta lemahtavan tuotannon kokonaisilmeen vuoksi.
Ja sitten tapahtuu jotakin… viha on toki – kuten sanottua – syttynyt siitä ensisekunnista alkaen, mutta se lakkaa olemasta. Eikä se ole edes turtumus, joka tilalle hiipii, vaan oikeasti tuo umpipöljä asenne alkaa toimia. Tunteessa on jotakin samaa, kun aikoinaan teilatessaan erään Risto-yhtyeen ensisävelistä alkaen ja löytäessään itsensä myöhemmin eturivistä hyppimästä.
Uskokaa tai älkää, mutta Sherlock Holmesin paluu nostaa pahasti sairastuneen ja sen takia syväjäädytetyn mestarietsivän keskelle 80-lukua ja vieläpä Watsonin jälkeläisiin kuuluvan etsiväneidon avuksi. Mutkikasta rikosvyyhtiä ratkoessa juoni paljastuu lähinnä (onnistuneen) Sherlock Holmes -parodian ja Charlien enkelit -jakson yhdistelmäksi.
Pääosan vetävän Michael Penningtonin umpikuiva habitus hämää aluksi, mutta sekin jämähtää paikoilleen kuin leffailijan takamus sohvanpintaan. Eri sanavalinnoilla tämä tarkoittaa sitä, että Penningtonin pokahan on ihan hauska jätkä. Margaret Colin näyttää juuri siltä miltä näyttäisi nainen, joka on potkittu sata kertaa pihalle jo mainittujen Enkelten koekuvauksista ja joka sitten on löytänyt paikkansa tv-leffan kuvauksista. Eli sopivan hömppäuskottavalta.
Niinpä tämä Sherlock Holmesin paluu ei tosiaan ole toimintatrenditietoinen, kuten leffateattereissa nyt pyörivä lähisukulaisensa, vaan leffa repii pisteensä Sherlockin fanien mieltä lämmittävän parodian mailta (kysyen viattomasti: Mitä jos Sherlock eläisikin tässä ajassa?). Ja lopulta raina taitaa hankkia itselleen paikan siitä kirotusta kategoriasta, jonka voisi sanoa tottelevan nimeä ”Tästä emme muille ääneen tokikaan puhu, mutta häpeäksemme joudumme myöntämään, että nyt kävi näin: 4 tähteä”.
Mutta emmehän me oikeasti häpeä. Vaan nostamme Holmes-hattua.
