Kun Skyfall oli vielä vasta tulossa teattereihin, kertoi ohjaaja Sam Mendes halunneensa yhdistää tässä sekä uusia että vanhoja klassisia Bond-elementtejä. Valitettavasti jälkimmäiset jäivätkin kaikessa uutuuden tavoittelussa hyvin vähälle. Skyfall onkin todella paljon uudistettu Bond-elokuva, jopa niin paljon että klassisen 007-seikkailun sijaan kyse onkin enemmän perinteisestä toimintarymistelystä. Tämän voikin päätellä jo elokuvan alusta, jossa ollaan heti julistamassa James Bondin kuolemaa. Tämän jälkeen ei Bondin paluu tuttuun ruotuun aivan onnistu kun kuntotestitkin epäonnistuvat pahasti.
James Bondin (Daniel Craig) luullaan kuolleen tehtävän aikana Istanbulissa, mutta tämä palaakin takaisin kuvioihin kun vaarallinen rikollinen Raoul Silva (Javier Bardem) uhkaa Iso-Britannian tiedustelupalvelu MI6:sta ja etenkin tämän johtajaa (Judi Dench).
Kun olin nähnyt Skyfallin ja tulin ulos teatterista saatoin heti ensimmäiseksi kysyä itseltäni, että oliko äsken näkemäni teos James Bond -elokuva? Vastauksen miettimiseen ei mennyt kauan aikaa, sillä oli sanomattakin selvää, että vaikka teosta kaupattiin 007:n nimellä, oli siitä riisuttu lähes kaikki klassiset 007-elementit pois. Vaikka elokuvassa onkin eksoottisia kohteita, klassiselta kuulostava alkukappale ja vodka martinia nautitaan, niin ne ovat pikemminkin vain ”pakolla” mukana, jotta fanit saisivat pienen maistiaisen kaipaamistaan Bond-jutuista. Q:n laitteetkin jäävät yhteen käsiaseeseen ja radiolähettimeen. Muuten koko perinteinen kaava on muutettu ja elokuva on myös hyvin synkkä Bondin lapsuuden traumoja sivutessaan. Myös huumori on perinteeksi muodostuneiden letkautusten sijaan pikemminkin jokseenkin teennäistä vitsailua, eikä tuo sanailu kuulosta Craigin suusta lainkaan luontevalta. Siinä missä ennen vitsit olivat kunnon ns. one linereita, niin nyt ne ovat one linereiden nostalgisointia huumorin muodossa. Elokuvaa katsoessa ymmärtää, että tässä on vissi ero. Klassiset Bond-elokuvat (1-20) ovat nostalgisia, mutta nostalgiaa nostalgisoiva Bond-elokuva ei ole. Se saa Skyfallin tuntumaan itsessään jonkin sortin muistokirjoitukselta vanhoille Bondille, ja tätä kautta teennäisyys astuu jälleen painavasti kuvaan.
Daniel Craigin roolisuoritus on edelleen värittömän tylsä ja hiljainen, vaikka hänen edellisiin Bond-elokuviinsa verrattuna onkin enemmän huumoria. Judi Dench tekee jälleen takuuvarmaa työtä M:n roolissa, mutta hänen hahmonsa nostaminen näin suureksi osaksi itse elokuvaa ei ole oikein onnistunut valinta. Näin Skyfall pureutuu liikaa hänen ja Bondin väliseen suhteeseensa ja Skyfall alkaa tuntua jo kovin vakavalta. Turha tällaisesta viihdespektaakkeliksi tarkoitetusta filmistä on mitään syvällisyyksiä hakea. Oikeastaan huumori on juuri se, mitä tällaisilta elokuvilta voi odottaa. Nyt kun sitäkin on erittäin vähän ja tilalla on enemmän synkistelyä ja henkilökohtaisuuksia, niin alkaa viihteellisyyden taso laskea nopeasti nollille. En ainakaan itse koe mitään huvittavaa katseltavaa siinä, että Bond tappelee jotakin blondia vastaan keskellä pimeää metsikköä kylmässä Skotlannissa. Sen sijaan esimerkiksi sukeltava auto tai hyppääminen lentokoneesta ilman laskuvarjoa toimisivat omalla kohdallani paljon paremmin.
Javier Bardemin roolisuoritusta pahiksena on ylistetty ties kuinka monessa arvostelussa maasta taivaaseen, mutta tässäkin asiassa uskallan olla jyrkästi eri mieltä. Bardem yrittää mielestäni ehkä liikaakin panostaa rooliinsa. Hänen repliikkinsä kuulostavat jotenkin tyhjiltä, kun hän lausuu niitä liiaksiin korostetulla aksentilla ja pahiksena hän tuntuu rikollisneron sijaan tylsältä tollolta, jolle on tarkoituksella annettu jokin järkeen käyvä motiivi kostaa M:lle. Bardem ylinäyttelee, hänestä näkee, että tässä hän ei jokseenkaan ole ”oma itsensä”. Parhaansa mukaan näyttelijä yrittää heilutella käsiään ja ilveillä Bondille, mutta noiden eleiden lisäksi Bardem ei saa esittämästään pahiksesta sellaista vahvaa persoonaa, jolla kohota klassiseksi elokuvapahikseksi. Hän on kuin hahmo, jossa ulkoisesti tuntuu olevan voimaa, mutta sisällä on vain ontoksi jäävä kuva ärsyttävästä blondista.
Skyfall on synkkä, väkivaltainen ja kaavaltaan erilainen Bond-elokuva, mutta sen lisäksi myös jokseenkin hengetön teos. Se on kuin traileri, joka kulkee nopeasti alusta loppuun, mutta sen jälkeen on vain tyhjä olo eikä oikein tiedä, mitä tuli katsottua. Mihinkään kohtaukseen ei tunnuta saavan otetta, vaan asiat vain tapahtuvat tapahtuakseen. Myös juonesta täysin irrallisia kohtauksia on paljon. Esimerkkinä kohtaus, jossa pahiksen kätyri Patrice (Ola Rapace) menee Shanghaissa pilvenpiirtäjään ampumaan jonkin sortin taidekauppiaalta vaikuttavan miehen. Myös kasinokohtaus ja oikeastaan koko Skyfall on täynnä kohtauksia, jotka eivät oikein luontevasti johda toisesta toiseen, vaan Bond vain liikkuu paikasta toiseen. Alkukohtauksen jälkeen edes kunnon stuntteja ei nähdä oikeastaan lainkaan, vaan toiminta on sellaista tylsää räiskintää ja rymistelyä. Näin on päätetty siis haudata Bond-elokuvissa ennen olennaisena osana ollut mielikuvitus toimintaosuuksien suhteen. Skyfall ei toimi, vaikka sitä ei vertaisikaan aiempiin Bondeihin. Sen spektaakkelimaisuus on aika latteaa, vakavuudesta ja liiallisesta sisällöstä johtuen
Skyfallissa on toki niitä positiivisiakin puolia, joista päällimmäisenä täytyy mainita visuaalinen komeus. Upeita maisemakuvia riittää ja vaikka toiminta onkin melko tylsää, niin se on visuaalisesti näyttävää. Tästä esimerkkinä takaa-ajo metrotunnelissa. Tosin pelkkä visuaalisuus ja ulkokuori eivät itsessään takaa hyvää elokuvakokemusta, vaikka näin nykyaikoina harhaan johtavasti uskotaankin. Pääasiana on sisältö, joka Skyfallissa jää perinteistäkin Bond-elokuvaa synkemmäksi ja näin huumorittomammaksi sekä kuivemmaksi ja tylsemmäksi. Tämä johtunee siitä, että uutuutta tavoitellessa on unohdettu vanha, eikä mitään järin hienoa uudistusta ole saatu aikaan. Kaikki on nyt vain niin sanotusti ”toisin”, ja mielikuvituksellisen viihdepommin sijaan tilalla on tylsän Hollywood-näköiseksi muotoiltu teennäisyyden ja itsetarkoituksellisen räiskinnän puolelle pahasti lipsahtava teos. Eksoottisia kohteita riittää, mutta niiden hyödyntäminen jää erittäin vähälle kun paikasta toiseen livahdetaan näinkin vikkelästi. Tästä huomaa, että käsikirjoitukseen on ahdattu kenties liikaa asiaa yhteen teokseen, eivätkä ohjaajan taidot riitä muodostamaan elokuvasta yhtään sen napakampaa.
Skyfall ei todellakaan ole mikään moderni vakoiluelokuva, vaan puhdas amerikkalainen toimintaelokuva sanan kaikessa merkityksessä. Sen monesti hehkutettu dramaattinen rakenne ja syvällisyydet ovat tosiasiassa täysin kaukana mistään hienouksista ja ne ovat pikemminkin sellaista laveaa tunteilla leikittelyä. Ei tällaisen popcorn-leffaksi kutsutun toimintapaukun dramaattisuus vastaa laisinkaan esimerkiksi mitään Aki Kaurismäen tai Chaplinin saavuttamaa draamaa, eikä näin toki ole tarkoituskaan. On kuitenkin syytä mainita tämä, sillä olen lukenut jo kyllästymiseen asti eri palstoilta, kuinka arvostelijoille on tapana kehua Skyfallia ”tunteikkaaksi”. On siis syytä muistaa, että tällaisia tunteita ei tulisi ensisijaisesti etsiä toimintaelokuvista, ja juuri niissä tunteiden käsittely on yleensä kaikkein laveimmillaan. Tämä tosiasia koskee myös Skyfallia, joka ei sekään saavuta mitään erityisen hienoa tunteikkuutensa suhteen. Pikemminkin jälleen pari klisettä on löytänyt itselleen uuden elokuvan loppuratkaisuineen. Näin ollen tunteikkuuden tavoittelu ei nosta elokuvan tasoa laisinkaan. Se vähentää huumoria ja tätä kautta kuihduttaa sitä sisältöä, jota toimintaviihde voi parhaimmillaan tarjota. Ohjaaja Sam Mendes otti Skyfalliin vaikutteita Christopher Nolanin [I]Yön ritarista[/I]. Ehkä hän näin kuvitteli saavansa ladattua teokseensa tavoittelemaansa synkempää ja dramaattisempaa tunnetta. Vaikka Batmanin jäljittely paikoitellen näkyy, en itse huomannut sen tuovan tähän teokseen juuri mitään sen suurempaa saati sitten tarpeellisempaa.
Yleensä Bond-elokuvat ovat tarjonneet sitä taattua mukavaa viihdettä jota katsella kun on tekemiset lopussa. Valitettavasti Daniel Craigin tähdittämistä James Bond -elokuvista on vaikeaa sanoa samaa. Siinä missä [I]Casino Royale[/I] on ylipitkä ja synkkä tylsyyden huippu, ja vielä kammottavampi [I]Quantum of Solace[/I] sekavasti leikattua puuroa, edustaa Skyfall väsyttävää ja ontoksi jäävää synkistelyä. Vielä hetki ennen kuin näin elokuvan uskoin sen olevan paluu klassisen James Bond -elokuvan suuntaan, mutta sen jälkeen olen ymmärtänyt, että on nähtävästi aika hyvästellä nuo vanhat kunnon 007-pätkät ja niiden tuoma eskapismi. Jos haluan katsoa hyvää viihdettä, kaivan hyllystäni esiin jonkun tuollaisen huvittavan James Bond -elokuvan ja unohdan tyystin Skyfallin tyyliset uudistukset, joista puuttuu kaikki se kunnon Bond-elokuvien särmä ja hauskuus. Vasta Skyfallin lopussa saatoin hymähtää sille, että ehkä kaiken uutuuden ohella on myös ripaus vanhojen hyvien Bondien tunnelmasta. Siinä on nimittäin kohtaus, joka saa vielä kerran tällaisen 007-fanin uskomaan, että luvassa voi olla vielä jotakin parempaa. Vielä kerran.
