Ilmaa – sitä tarvitsee Gustav (Bogarde). Niinpä mies lähtee keräämään voimia Venetsiaan. Gustav, koko nimeltään Gustav von Aschenbach, ei ole kuka tahansa. Hän on säveltäjä, hillitty herra, jonka työhön liittyvät paineet ovat miltei murtaneet. Kauas taakse jäävät intellektuellit keskustelut, vaimo ja kaikki muu. Gustav järisyttää maailmaansa mm. mutustamalla mansikoita rannalla. Sillä samaisella, jolla päivänvarjojaan pyörittelevät rouvat kävelevät arvokkaasti ja huolehtivat lastensa hyvinvoinnista. Kaikkea hekään eivät silti näe. Kun nuori Tadzio (Andresen) astuu pellavapäineen säveltäjän eteen, avautuu miehelle aivan uusi maailma.
Kuolema Venetsiassa ei ole elokuvallisesti mullistava teos, vaikka ohjaajana oli peräti Boccaccio’70:kin ohjannut Luchino Visconti. Thomas Mannin (köykäiseen) teokseen perustuva leffa sisältää hyvin vähän asiaa, mutta lukuisten uljaiden venetsialaisnäkymien esittely vie aikaa. N. 130 minuuttia kestävä kuolinkamppailu on silti lopulta jonkinlainen meriitti. Se alkaa huomaamattomasti kärjistyen dramaattiseksi pyristelyksi mm. Gustav Mahlerin (elokuvan Gustavin esikuva) musiikin säestyksellä. Ja elokuva on mukavan tarttuva. Katsoja voi ottaa osaa Gustavin epätoivoiseen taisteluun kuolemalla vähitellen tylsyyteen leffan mittaan.
Elokuvan parhaimmat osat ovat sen musiikki, näkymät ja näyttelijät. Peribrittiläinen Dirk Bogarde esittää hillittyä Gustavia herkästi mutta määrätietoisesti. Siinä oli heebo, joka harvemmin epäonnistui rooleissaan. Hänen vastanäyttelijänään nähtävä Björn Andresen on myös varsin osuvasti osaansa valittu. Sittemmin tämä nuorena Tadziona nähty ruotsalainen on kiinnitetty mm. kotimaiseen Pelikaanimies –elokuvaan (ilm. 2004).
Lisähuomautus: allekirjoittaneen mielestä tämä leffa on nk. ältsin hieno – vioistaan huolimatta.
