Samannimiseen kirjasarjaan perustuvat Nälkäpeli-elokuvat saavat nyt päätöksensä, kun yhtä soittoa kuvatun ja kahteen osaan jaetun Matkijanärhen jälkimmäinen puolisko pyörii elokuvateattereissa. Kyseessä on melkoinen antikliimaksi, joka on ehkä jonkin verran ryhdikkäämpi kuin ykkösosansa, mutta jää silti auttamatta sarjan vuonna 2012 julkaistun avauksen varjoon puhumattakaan vuotta myöhemmin roihahtaneista Vihan liekeistä.
Matkijanärhi, osa 2 jatkuu ilman minkäänlaista kikkailua suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) hakee paikkaansa presidentti Coinin (Julianne Moore) johtamien kapinallisten joukossa ja tasapainoilee henkilökohtaisen kostonhimonsa sekä yhteisen hyvän välimaastossa. Jossain välissä pitäisi vielä päättää, kumman kilpakosijan huolisi.
Vaikka sarjalle nimensä antanutta tappavaa peliä ei pelatakaan enää areenalla, kuolettavia haasteita ponnahtelee esiin tuon tuostakin. Asetelma muistuttaa erehdyttävästi aiemmin tänä vuonna julkaistua Labyrintti – Aavikkokokeet -jatko-osaa. Myös yllätyksettömyydessä Nälkäpelien päätös nojaa samoihin kliseekuorrutteisiin perinteisiin. Esiintymisensä tekevät jälleen ah niin monista jännittävistä elokuvista tutut kalpeat tunneliörvelöt, joiden elämäntehtävä on provosoitua taskulampun valokeilasta. Katsojalle esitellään jälleen myös persoonattomuusjärjestyksessä harveneva joukko tykinruokaa, jonka poismeno tarjoaa keskeisemmille henkilöhahmoille mainioita tilaisuuksia vajota itsesyytöksiin kukin vuorollaan.
Erityisen väsyttäväksi käy Katnissin haparointi niin tunnetasolla kuin käytännössä. Koko elämänsä auktoriteetteja uhmannut poikatyttö hoipertelee kuin Anneli Jäätteenmäki pääministerinä saatuaan ensiluokkaisen tilaisuuden kostoon. “Kapinajohtajan rooli tuli minulle pyytämättä ja yllätyksenä”. Jokseenkin eriskummallista on myös se kuinka kahden miehen estoton pyörittely saadaan vaikuttamaan täysin hyväksyttävältä, kun kyseessä on sentään sota ja kaikkea. Kuin täydelliset idiootit, molemmat miehet vieläpä roikkuvat tilanteessa, jonka keskiössä kumpi tahansa heistä leimattaisiin epäröimättä sikamaiseksi peluriksi. Mielenkiinto Katnissin kohtalon suhteen lopahtaa lähes totaalisesti tämän viruessa kolmatta kertaa sairastuvalla.
Epäsympaattinen päähenkilö ja kierrätetyt juonenkäänteet nakertavat jo elokuvan seurattavuutta pahan kerran, mutta sen lisäksi kokonaisia toimintajaksoja hypitään yli, jotta tilaa saadaan täysin epäolennaiselle lässytykselle. Jo Vihan liekkien lopetuksessa koettiin outo hetki, kun tapahtumat jäivät kuin kesken. Sarjan lopetus onkin jo lähempänä emmentalia.
Kirjasarjaa tai sen elokuvasovituksia fanittamattomalle peruskatsojalle suurin ongelma lienee edellä mainittuja yksittäisiä poijuja kellutteleva epäuskottavuuden avomeri. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on nuorille suunnattu fantasiaseikkailu, kukaan katsoja voi tuskin olla päivittelemättä presidentti Snown (Donald Sutherland) ehtymättömiä resursseja pääkaupunkiseudun tappavuuden takaamiseksi. Se kuinka nopeasti, ja missä mittakaavassa ansoja on onnistuttu virittämään kouralliselle lapsukaisia, osoittaa lähes hilpeällä tavalla sen, että presidentin kartanossa taitaa olla melkoisen pitkäveteistä.
Jo neljänteen kokonaiseen elokuvaan yltänyt yhtenäistä juonta seuraava sarja antaisi odottaa suurta finaalia, joka jättäisi haukkomaan henkeä. Varsinaista loppuhuipennusta elokuvalla ei kuitenkaan ole, vaan se lysähtää kokoon kuin pierutyyny hyväuskoisen katsojan ahterin alla. Näennäisen onnellinen loppuhipsuttelu on etenkin täysin toisenlaista päätöstä toivoneelle silkkaa kidutusta ja tuntuu suorastaan typerältä.
Matkijanärhen toisen osan osoittautuminen pannukakuksi korostaa vain entisestään sen edeltäjän statusta väliosana ja saa sen tuntumaan, jos mahdollista, vieläkin turhemmalta. Oliko viimeisen osan jakaminen kahtia ylipäätään tarpeen, kun tuloksena on kaksi heppoista räpellystä yhden tiukan paketin sijaan? Pahinta on se, että sarjan onneton lopetus alentaa myös sen mainion aloituksen arvoa.
Ennakoitavuudestaan ja yllätyksettömyydestään huolimatta henkilöiden välinen vuorovaikutus on kuitenkin mahdollista kestää läpi aivan liian pitkien ja vähän liiankin selkeästi tarinaa rytmittävien dialogiosuuksien. Elokuvan harvoja hyviä puolia on nimittäin sen näyttelijöiden ilmiömäinen taidokkuus. Useimmista nuorten elokuvista poiketen Matkijanärhi, osa 2 esittelee edeltäjiensä tavoin hämmentävän päteviä tunteiden tulkkeja.
Pisimmän korren vievät silti Sutherlandin ja Woody Harrelsonin kaltaiset vanhemman polven takuutähdet, joskin Robert Knepper (Pako, Transporter 3) toistaa ansiokkaasti mainion pikkuroolinsa. Erityismaininnan ansaitsee mahdollisesti eräs Hollywoodin kaikkien aikojen lahjakkaimmista näyttelijöistä, Philip Seymour Hoffman, joka menehtyi jo ennen Matkijanärhen ensimmäisen osan julkaisua.
3D-näytös ei tuo sekään elokuvaan oikeastaan mitään sellaista, joka jäisi 2D-versiosta puuttuessaan kismittämään. Tämä on erityisen turhauttavaa, kun päähenkilön tunnuspiirteisiin lukeutuu jousipyssyn taidokas käyttö.
