Kyllähän kaikki nyt ovat Gone with the Windistä kuulleet, ja kyllähän suurimmalla osalla ihmisistä on pläjäyksestä vahvoja ennakkokäsityksiä, sitä tuskin kukaan kiistää. Oli minullakin. Siitäkin huolimatta, etteivät odotukseni kiivenneet pilvilinnoihin, oli Tuulen viemää pakko katsastaa, ennemmin tai myöhemmin. Ja lopputekstien pyörähtäessä ruutuun kolmen ja puolen tunnin jälkeen, huomasin jopa viihtyneeni tämän massiivisen spektaakkelien spektaakkelin parissa ihan leppoisasti, tylsistymättä. Onpa mahdollista, että filkka jopa onnistui vihastuttamaan ja koskettamaankin joissain kohdissa.
Pläjäys alkaa sisällissodan kynnyksellä tasapainoilevasta Amerikasta, syvältä Etelästä, jossa järkyttävän suuriin hameisiin pukeutuvat ”1800-luvun pissikset” juoruilevat, puhuvat toisistaan selkien takana pahaa ja esittävät sitten hyviä kavereita kutsuilla. Nuoret miehet taas vastaavasti keskustelevat politiikasta ja suorastaan puhkuvat intoa päästä ”potkimaan jenkkejä perseille.” Tietenkään asiaa ei sivistyneessä Etelässä ilmaista ihan noilla sanoilla, mutta viesti on selvä. Tarinan keskushenkilöksi paljastuu nopeasti nuori ja kaunis Scarlett O’Hara, joka on varsinainen bitch. Ainoa ukko, joka tyytyy vain naureskelemaan Scarletille, on realistisesti ajatteleva nilkki, Rhett Butler, joka on poissa seurapiirien suosiosta jenkkisuhteittensa takia. Hyhhyh.
Siitä se juoni lähtee kehittymän, ja kehittää ihan mielenkiintoista henkilökuvaa Scarlettista. Ja vaikka Clark Gable vetääkin hyvän roolin, on koko leffa Vivien Leighin show. Tuulen viemää on muhkea kimpale elokuvahistoriaa, siitä tuskin esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun elokuvantekijät nykyään pyrkivät äärimmäiseen realistisuuteen, ei se aikanaan, Hollywoodin kultakaudella, ollut niin tärkeää. Filkka vilisee hupaisia studiopuita, ihanan naiivia dialogia ja suureellisia eleitä. Kaaoskin on järjestelmällisen näköistä. Tästäkin huolimatta pläjäys sisältää loistavaa ajankuvaa ja hyvin rakennettuja henkilöhahmoja, ainakin kaksi kappaletta. Ja tietysti aimo annoksen ihmissuhteita, sokerista romantiikkaa ja kunnon paatosta. Mikäs siinä, kun paketti kerran on tyylikäs.
Tuulen viemää on viihde-elokuva, ja näin ollen pituus saattaa hämmästyttää. On totta, että muutaman kymmentä minuuttia olisi voinut saksia leikkauspöydälle, ja näin olisi säästytty muutamalta pitkäveteisemmältä hetkeltä, mutta kyllähän se homma näinkin luistaa yllättävän kevyesti, myrskyä enteilevästä alusta aina kohti traagista loppua. Väliin mahtuu tietysti kurjuuden maksimointia, toivonpilkahduksia, sentimentaalisuutta ja pikkaisen huumoriakin. Kaikenkaikkiaan Tuulen viemää on korni, mutta komea ja viihdyttävä teos, jonka merkitys elokuvahistorian kannalta on kiistaton. Hyvä leffa.
