No nyt on outoa menoa. Niin leffassa kuin leffakulisseissa.
Tosielämän osuus meni jotakuinkin näin: gonzo-journalisti Jon Ronson kirjoitti kirjan ”Vuohia tuijottavat miehet”, jossa kerrotaan USA:n armeijan yrityksistä valjastaa paranormaali ja New age -henkinen osaaminen käyttöönsä. Voimavaraksi, salaiseksi aseeksi. Yksi haastatelluista oli Glenn Wheaton. Mukana oli myös Guy Savelli, joka väittää pystyvänsä tuijottamaan vuohen hengiltä. Apuna kirjakummajaisen laatimisessa toimi John Sergeant. Myöhemmin Peter Straughan kirjoitti etäisesti kirjaan pohjautuvan käsikirjoituksen, jonka Grant Heslov ohjasi ja George Clooney tuotti. Sergeantin krediitit unohtuivat ja hän pahoitti mielensä.
Lopputuloksena syntyi kuitenkin leffa, jossa toimittaja Bob Wilton (McGregor) saa selville, että Yhdysvaltain armeijalla on ollut kokonaan oma paranormaaleihin kykyihin erikoistunut osastonsa. Eikä siinä vielä kaikki, osasto nimittäin toimi osana joukkoja edistämällä hippiuskottavaa ja maailmankaikkeutta tiedostavaa ajattelua. Tässä vaiheessa kaikille lienee selvää, että McGregor on Wilton ja Wilton on Ronson. Joten kun Wilton tapaa Clooneyn itsensä esittämän Lyn Cassadyn, Cassady ei ole ainakaan Sergeant, vaan jonkinlainen yhdistelmä Wheatonista sekä Savellista. Ja siitä se sekasotku vasta alkaa, sillä vaikkei jokaisen juuri eronneen miehen tarvitsisi lähteä Irakin sotatantereille asti miehisyyttään todistamaan, Wilton tekee juuri niin. Niinpä Irakissa koetaan sarja yliluonnollisia tapahtumia ja outoja sattumia. Seikkailun pyörteessä napsitaan paljon huumeita. Tietenkin. Tässä vaiheessa leffa alkaa itsekin muistuttamaan jonkinmoista New age -tuotetta: toimivaksi muka väitetty, käytössä hömpäksi todettu.
Sekavuudessaan rypistelevä/rymistelevä leffa mainostaa itseään taglinella ”More of this is truer than you would believe”. Samaan aikaan se on liiaksi tilkkutäkkimäisistä palasista pikaliimakoostettu foxmulderismi ollakseen oikeasti jenkkimenoa ironisoiva leffakokonaisuus taikka vakavasti otettava draamantynkä ja toisaalta samaan aikaan se on aivan liian jähmeä ja vakava tahmapallo toimivaksi komediaksi. Näyttelijäjoukosta tulee sen pelastusrengas: Clooney, McGregor, Spacey, Bridges… Irtonaisina palasina alas leffakerronnan rinnettä vyöryvä sotakomedia on paljon velkaa näiden karismaattisten (ja pääosin karvaisten) kavereiden osaamiselle. Ilman heitä se olisi vain pelkkä leffakoulumaailman liikaa trippaillut outolintupentu, jota vedettäisiin turpaan aina kun mahdollista. Tämän konkarijoukon myötä sen laiskaa keskinkertaisuutta tuijotellaan ylistävästi edes jostakin suunnalta.
Nauraa leffan aikana ei tarvitse, mutta Clooneyn (kirjoitin aluksi ”Coolney”, vahinkoko? Tuskin!) läsnäolon myötä tarinaan tulvii ihastuttavan paljon lämpöä ja friikkiuskottavalle sivuhahmokokoelmalle saa sentään hymähdellä. Hyvin varovasti. Leffasta kumpuavaa paksua hämmennystä tuijotuksella samalla halkoen, haukotussarjoja paikoin tuottaen – eivät varsinaisesti mitään yliluonnollisiä kykyjä, pikemminkin tämän leffan sivuoireita (esiintyvyys: yllättävän suuri).
