Sormuksen Saattue on hajonnut. Pippin Tukin (Billy Boyd) ja Merri Rankkibukin (Dominic Monaghan) matka heidät kaapanneiden uruk-hain kanssa on kaikkea muuta kuin mukava, mutta vauhti on hurja. Aragornin (Viggo Mortensen), Legolasin (Orlando Bloom) ja Gimlin (John Rhys-Davies) takaa-ajo vie heidät Rohaniin. Maahan mitä varjostaa paitsi Sarumanin (Christopher Lee) uhka, myös kuningas Theodenin (Bernard Hill) sairaus ja Sarumanin hyväksi työskentelevä Grima Kärmekieli (Brad Dourif) on sisäinen uhka. Rohanin marsalkka Eomer (Karl Urban) yrittää parhaansa mukaan torjua uhkaa ja Gandalfin (Sir Ian McKellen) palatessa uudessa hahmossa tarinaan ja parannettua Theodenin päättää Saruman käyttää suoraa sotilaallista voimaa. Rohanin vähälukuinen sotavoima vetäytyy Helmin syvänteenä tunnetun kurun perälle rakennettuun linnoitukseen, Ämyrilinnaan ja Sormuksen Sodan ensimmäinen suuri yhteenotto alkaa. Aseneito Eowyn (Miranda Otto) on myös osallisena taistelussa, vaikka hänen ei miekkaan sallita tarttuvan. Samoihin aikoihin Frodo Reppuli (Elijah Wood) ja Sam Gamgi (Sean Astin) ovat eksyneet, mutta irvokkaan ja kurjan Klonkun (Andy Serkis) opastuksella he jatkavat matkaansa Kalmansoiden ylitse, missä joutuvat gondorilaisten samoojien vangeiksi. Veljensä Boromirin (sean Bean) kuolemasta järkyttynyt Faramir (David Wenham) on kahden vaiheilla, mutta lopulta antaa Sormuksen Kantajan jatkaa matkaansa Osgiliathista eteenpäin voittaen houkutuksen. Sarumanin valta tuhoutuu lopullisesti luonnonvoimia edustavan Puuparran (John Rhys-Davies) suuttuessa, joskin Pippinin ja Merrin juonikkuus oli avuksi totuuden oppimisessa.
Sormuksen Ritarit jätti tarinan kesken, mutta se ei haittaa yhtään kerronnan jatkuessa jäntevästi siitä mihin se loppui. Rytmi kiihtyy Sormuksen Sodan alkaessa lähestyä ja Mordorin lähestyessä. Samat murskaavat vahvuudet ja helpolla siedettävät heikkoudet ovat mukana ja karismaattisen näyttelijäkaartiin tulee runsaasti lisää loistavista hyviin suorituksiin. Viggo Mortensen alkaa kehittää Aragornia huomattavasti kuningasmaisempaan suuntaan, Elijah Wood suorastaan kutistuu Sormuksen painon alla ja Sean Astinin esityksellä Sam Gamgissa on raivokasta rohkeutta hyvin yksinkertaisen maalaisen kuoren sisällä.
John Rhys-Davies lisää Gimlin lisäksi mukaan suorituksen jyhkeänä Puupartana ja suunnaton puumies on ajoittaisesta hassuudesta huolimatta hurja ja pelottava luonnonvoimien edustaja, jonka sotaanlähdössä on ylevää tragiikkaa.
David Wenham tulkitsee Faramiria tehokkaasti. Veljensä tavoin Sormus löytää hänessä heikkouksia joita vastaan hyökätä, mutta hän veljensä tavoin on rohkea, kunniallinen ja ylpeä mies joka ei iloitse sodasta tai sen mukana tulevasta hulluudesta, vaikka se ei estä häntä sotimasta tehokkaasti ja armoa tuntematta. Hänen oma vallanhimonsa on hyvin vähäinen ja rakkaus ja ihailu lempeää isoveljeä kohtaan voimallinen.
Christopher Lee johtaa pahuuden voimia paholaismaisena Sarumanina ja velhon ovelissa juonissa on suunnatonta tehokkuuta ja Lee ei petä. Erityisesti alkupuolella tämän valvoessa koneidensa parissa hääriviä örkkejä ja usuttaessa kurjia mustanmaalaisia villi-ihmisiä on Sarumanin pahuus ja itsekkyys näkyvää. Brad Dourif tämän surkeana orjana on paitsi vastenmielinen, myös traaginen hahmo joka hyvin vähäisistä syistä petti maansa ja ystävänsä ja ei edes ymmärtänyt millaiseen hirvittävään kuolemanpeliin itsensä sotkee.
Miranda Otto tulisena Eowynina tuo mukaan maanläheistä, kiivasta kauneutta ja Karl Urban tämän veljenä, Eomerina ei petä hänkään, vaikka jääkin hieman ohueksi. Bernard Hill huokuu vanhan soturikuninkaan arvokkuutta ja hänessäkin on hullua rohkeutta hyökätä suunnatonta ylivoimaa vastaan kaikkien muiden vaihtoehtojen loputtua.
Andy Serkis teknisesti ottaen ei näyttele Klonkun roolia, sillä tietokonemaski peittää kumiasuun puetun miehen kokonaan, mutta siitä huolimatta on sisuksista raakkuva ääni vimmainen ja koko ajan itsekseen soperteleva Klonkku on hyvin ristiriitainen. Yksinäinen, ruhjottu ja pitkän ikänsä riuduttama räähkä on silti juonikas, paha ja petollinen ja Sam muistaa sen. Paitsi Klonkun itsensä, Serkis toimittaa myös vakuuttavan lauman urukien ja örkkien ärinöitä, urinoita, rähinöitä, vinkumisia ja kurlutuksia.
Peter Jacksonin ohjaus on vahvaa, Howard Shoren ylevät musiikit luovat vahvaa tunnelmaa ja mukana on myös huumoria pehmentämässä tarinaa, vaikka missään vaiheessa kokonaisuus ei pyri koomiseen eikä yksikään kohtauskaan ole koominen. Pään irti lyöminen ei ole hauskaa, mutta asiayhteys missä moinen tapaus sattuu tuo mukaan jonkinlaista absurdia meininkiä. Isku ratkaisee paitsi kuri- myös muonitusongelman ja sen toteaa iskun toimittanut uruk (Sala Baker). Kokonaisuus on erinomainen, ehkä jopa täydellinen ja ainoa pieni heikkous on se että yksittäisenä elokuvana kokonaisuus on kehno, mutta se ei vaivaa katsojan tietäessä että luvassa on vielä suuri finaali.
