Onnista (Somerto) ei tunnu kovin onnekkaalta, kun oma isosisko on ”ihan tyhmä”, amiksen rehtorina häärivä isä (Svartsröm) nolaa poikansa autonrämällään ja tieteelliset faktat viittaavat siihen, että koko Onnin perhe ei ehkä olekaan hänen oikea perheensä. Kun Onnin luokkaan saapuu vieläpä Miro-niminen (Anton) tylyyden perikuva, on pojan mieli todella maassa. Murrosiän identiteettikriisi iskee. Yksi hyvä kaveri (Vakkuri) ja pehmoinen tyttömarsu Bruce Lee onneksi osaavat kuunnella.
On ihan positiivista huomata, että Onni von Sopanen ei ole perinteinen ”katsokaas lapset, Kissalan pojat olivat tuhmia ja näin se heille kostautuu”-tyylin elokuva. Toki Onni von Sopanenkin on omalla tavallaan opettava. Omalla tavallaan tarkoittaa tässä tapauksessa, että leffa on sitä erityisesti hauskalla ja kantaaottavallakin tavalla. Silti se ei vältä olemasta moraaliltaan nk. oikeaoppinen. Elokuvan ihmiskuvan mukaan jokainen on pohjimmiltaan hyvä. Siinä mielessä leffan realismin mallintaminen klenkkaa kuin eräs herra Kint Epäillyt-rainan loppukohtauksessa.
Leffa on varsin kiinteä paketti, vaikka sen alkujaan pitikin olla vain tv-sarja. Pieni budjetti ei missään nimessä silti haittaa, sillä vähemmällä häsläämisellä, tuhoamisella ja uhoamisella on tavoitettu kuitenkin jotakin paljon tärkeämpää; on kodikkuutta, perisuomalaista maisemaa, laskelmoimattomuuden tuntua, luontevuutta. Kun ei tähdätä turhan outoihin sfääreihin, ei myöskään ajauduta liian kauas katsojasta. Keskivertoperheen keskivertoarjen kuvaaminen tuskin päihittää vaikkapa Rölli-peikon seikkailuja, mutta on myönnettävä, että Onni von Sopanen on silti kelpo viihdettä. Sen dialogista kuuluu nykyaika, mutta hauskasti. Kerkko Koskisen musiikki tuo mieleen 1970-luvun, mutta samalla se muistuttaa, että yllättävän moni perusasia muuttuu kovin radikaalisti vuosien aikana.
Leffan hahmoista jokainen varmasti löytää jotakin tuttua. Esimerkiksi Kari Väänäsen ammattitaidolla tulkitsema liikunnanopettaja – hän muistuttaa Pikku Piko -sarjakuvan herra Jämää – on sellainen äijänlötjäke, jonka kohtaamiselta tuskin kukaan on voinut elämänsä aikana välttyä. Nuoret pääosanesittäjät ovat hämmästyttävänkin hyviä, vaikka eivät amatööreinä tietenkään kaikissa kohtauksissa pysty pitämään yllä elokuvan ”taikaa”.
Hyvästä dialogista, kotikutoisuudesta ja aiheen mukavasta käsittelytyylistä johtuen, Onni von Sopanen on erittäin suositeltava lastenelokuva myös aikuiskatsojille. Leffa toki kärsii joistakin perheleffojen kliseistä, muutamien näyttelijöidensä taitojen puutteellisuudesta ja rahan rajoittamista ratkaisuista, mutta silti. Tapaus se on pienikin tapaus.
