Mitä seuraa kun kivinaama Kevin Costner ja huumelaulaja Whitney Houston tungetaan samaan elokuvaan? No, railakkaasti epäonnistuva Bodyguard tietenkin. Väitteeni on itse asiassa hiukan väärin. Ei siinä, etteikö Costner olisi yhden ilmeen mies, vaan siinä että Bodyguardin ilmestyessä vuonna 1992, Houston ei ollut vielä innostunut piikittämään itseään. Se oli sitä aikaa, jolloin naikkonen omasi mahtavan lauluäänen. Elokuvan soundtrack muuten on maailman myydyin soundtrack ikinä. By the way, kaikki biisithän ovatkin Whitneyn esittämiä.
Rachel Marron (Houston) on kuuluisa laulaja, jolla on paljon rahaa ja faneja. Rachel alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joissa hänet uhataan tappaa. Paniikkihan on laulajattarellamme iskenyt ja avuksi kaivataan yrmeän salskea henkivartija. Tässä tapauksessa Frank Farmer (Costner). (Eikös sen henkivartijan pitänyt olla yrmeä ja salskea?).
Frankin ja Rachelin välille syntyy luonnollisesti pientä kinaa, joka muuttuu elokuvan myötä rakkaussuhteeksi. Ou vau, ihan kuin kukaan ei olisi osannut arvata. Ainiin, melkein unohtui. Täytyyhän Frankin nitistää se uhkailijakin siinä romanssin välissä.
Erinomaisen Tanssii Susien Kanssa jälkeen Costner palasi maan pinnalle, ellei jopa sen alle Bodyguardilla. Yhdellä ilmeellä reilu kaksituntinen vedetäänkin. No bodyguardi on aina bodyguardi, mutta heikosti luonnistuu Costnerilta tässä ainakin romanssin esittäminen. Ihme kun eivät Isoa-Arskaa rooliin hakeneet. Houston taas ei viitsi näytellä, naikkosen soundtrackki myi sen verran hyvin, että mitä turhia!
Bodyguard ei onnistu vakuuttamaan myöskään sillä romanssipuolella. Costnerin ja Houstonin ”yhteiset” kohtaukset ovat mitäänsanomattomia. Yhteiset dialogit eivät sisällä romantiikan kipinää, vaan jäävät vaisuhkoiksi. Myöskään trilleripuolella Bodyguard ei vakuuta. Jännitystä on vain harvassa kohtauksessa mukana. Ainoastaan loppuvaiheen mökkikohtauksiin saatiin jonkinlaista jännitettä mukaan. Loppuratkaisussa sen sijaan jännitettä ei ollut. Tapahtumien kulun arvasi jo elokuvan puolivälissä. Kylläpä sai makeat naurut kun kaikki meni juuri niinkuin epäilinkin.
Kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta on mukana aimo annos. Mukaan ollaan saatu myös Houstonin esittämiä balladeja, joista elokuvan ”anti” pääasiassa koostuukin. Kaunishan ääni naikkosella on, sitä ei voi kieltää. Mitään muuta kaunista elokuvasta ei löydykkään. Bodyguard on ruma kokonaisuus. Kliseisyys ja ennalta-arvattavuus esittävät dueton, jonka jättäisi mieluiten näkemättä. Olisikohan sittenkin pitänyt kuunnella vain se soundtrack?
