Guillermo Del Toro on ohjaaja joka osaa ohjata näyttävän efektispektaakkelin ja samaan aikaa kertoo kiehtovan tarinan siinä sivussa. Nyt käsittelyssä oleva [I]El Espinazo del Diablo[/I] yhdistää lapsen viattoman näkökulman, yliluonnollisia elementtejä ja inhimillistä pahuutta pulaa aiheuttavan ajankohdan, Espanjan sisällissodan kanssa.
Carlos (Fernando Tielve) tylysti sanoen hylätään syrjäiseen orpokotiin mitä hallinnoivat Carmen (Marisa Paredes) ja tohtori Casares (Federico Luppi) ovat uppoavan tasavaltalaispuolen hiljaisia tukijoita. Soppaan liittyy myös pienempiään kiusaava Jaime (Íñigo Garcés) ensimmäisenä esteenä ja kireällä Jacinto-huoltomiehellä (Eduardo Noriega) on synkkiä aikeita ja synkeämpi salaisuus. Siinä on myös aave (Junio Valverde) joka on se yliluonnollinen elementti.
Erittäin moni tässä elokuvassa oleva seikka on myöhemminkin loikannut esiin Del Toron elokuvissa ja ne ovat vielä prototyyppiasteella. Tässäkin elokuvassa lapsenomainen viattomuus saa kontrastin inhimillisestä pahuudesta ja näiden kahden kohtaaminen repii viattomuuden riekaleiksi. Lisäksi Del Toro ei epäröi ilkeyksien, väkivallan ja veren suhteen, joten siltäkin osin kaikki on hyvin.
Fernando Tielve on ehkä elokuvan keskushahmo, mutta hän ei ole ainoa merkittävä rooli eikä edes ainoa merkittävä ikäryhmänsä edustaja. Uudella tulokkaalla on kuitenkin rohkeutta ottaa asioista selvää ja ajatella. Íñigo Garcés on aluksi vihaa herättävä öykkäri, mutta hiljalleen käsikirjoitus paljastaa ilkeän pinnan alla olevan lahjakkuuden ja myös suuren arven sielussa joka täyttyy Munroe-efektin ohjaamalla vihalla. Marisa Paredes ja Federico Luppi muodostavat loppumattoman kärsivällisen ja lempeän auktoriteetin elokuvaan. Eduardo Noriega on aluksi renttu, muuttuu ilkeäksi rentuksi ja lopulta pelkistyy absoluuttisen pahaksi Roistoksi joka murhaa, pettää, pilkkaa ja jatkaa kaikkea edellä mainittua kunnes hänet pakotetaan lopettamaan ja ainoa tapa saada hänet lopettamaan on tappamalla. Tällaisien elokuvien Roisto pitää tappaa armoa tuntematta ja luonnollisesti tämän pakkomielle pelaa korttinsa lopun koittaessa. Junio Valverde näyttää aika kolkolta.
Alku on hidas ja juonikin jää hieman latteaksi, mutta jämäkkä ohjaus ja ennen kaikkea erinomaisen hyvät roolisuoritukset antavat leffaan ytyä. Todellisen klassikon prototyyppi.
