Epätasaisuus on avainsana kuvattaessa Neiti Marplen seikkailujen uusia vaiheita. Kakkoskausi starttaa hatarasti kasatulla Marplen viimeisellä jutulla, ja sitten murheen syvimmästä alhosta päätään kohottaa Christien yhteen omaan lempiteokseen pohjautuva dramatisointi Neiti Marple: Syyttävä sormi.
Toisin kuin lukuisissa muissa uusissa Marpleiluissa, Syyttävä sormi värjää ruudun imelän kirkkaisiin väreihin, kauniisiin aurinkoisiin kylämaisemiin ja kertojajäppisen Jerry Burtonin (James D’Arcy) ylidramatisointiin kumman itsetietoisena valitsemastaan tiestä. Superhölmöt trikkikuvatkin tuovat lähinnä hellyttävästi mieleen wanhat leffat, vaikka aluksi kummastuttaa.
Tarinassa aikalaista kärjistystä edustaa ainakin lähtökohta, jossa sodantraumoihin ja liikoihin yhden yön suhteisiinsa kyllästynyt nuoriherra Burton yrittää itsemurhaa moottoripyörällään ja päätyy toipumaan Lymstockin kylään vammoistaan, tukena matkaa räväkästi/seksikkäästi pukeutuva punapäinen sisko Joanna. Alkuperäisajatuksenahan Burton oli Toisen Maailmansodan aikaisesta lento-onnettomuudesta toipuva, ei niinkään innokkaasti kaikkea naiskenteva miekkonen… mutta olkoon. D’Arcy ainakin tuo kumppaneineen (joihin kuuluu myös viinapullo) kumman 40-lukulaisen dekkariotteen tuotantoon.
Pienestä ontumisesta, muutenkin kuin päähenkilönsä osalta, ei tällä kertaa ole suuremmaksi haittaa. Kylässä riehuva ns. Syyttävä sormi pudottelee tasaisin väliajoin herjakirjeitä ja paljastuksia kyläläisistä postilaatikoihin, ja muutama rankimmista paljastuksista näyttää ajavan henkilöitä itsemurhaan saakka. Murhaajan epäonneksi maisemissa on myös Marple, joka aistii taustalla vaanivan kierottelun.
Pari BAFTA-ehdokkuutta kerännyt ohjaaja Shankland on harvoja Marple-pestistään kunnialla läpi suoriutuvia ohjaajia. Näyttelijäpuolella nähdään hieman yllättävän charmikasta menoa, ja valitun kertojanäkökulman vuoksi (Jerry the naistenmies tiellä kohti parantumista, kaikin puolin) mukana on iso läjä naiskauneutta, mm. uimapukumallistojaan ahkeraan promoava televisiojuontaja/malli Kelly Brook hemaisevana opettajattarena, nuori, jo Poirot-debyyttinsä aiemmin tehnyt, Talulah Riley itseään etsivänä kylän kauniina outolintuna ja Emilia Fox (Pianisti, Hiljainen todistaja) Jerryn siskona. Asetelma pysyy kasassa pitkälti vain tarinan höpsön kärjistelyn ja leikittelyn ansiosta. Murhamysteerin jälkeistä laskelmoitua siirappiroiskahdusta dialogissa ei edes itsetietoisuus estä.
Syyttävän sormen kohdalla ei tarvitse lopulta osoitella ketään erityisesti syyttävällä sormella. McEwanin 2000-lukulainen Marple nyt on mitä on, hassunhauska, mieluusti välistä lasillisen väkeviä vetävä valkohapsi sen tuiman kirjojen Marplen sijaan (toisaalta, vaikka McEwan vaikuttaakin myös liian nuorelta Marpleksi, niin kyseessä on, uskokaa tai älkää, 75-vuotias supervanhus!).
Eli näillä eväillä mennään. Ja toivotaan jatkossa vastaavaa ryhdikkyyttä lähinnä juonivääristelyistään tunnetusta ja joka neljännen hahmon homoksi muuttaneesta tv-leffasarjasta.
