Tähän Scorsesen tuoreimpaan teokseen minun oli kunnia tutustua jo teatterissa. Kirjan luettuani eivät odotukseni olleet kovin korkealla, mutta onneksi jouduin elokuvissa käynnin jälkeen muuttamaan käsitykseni täysin.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan vankilamielisairaalasaari Shutter islandille, jonne liittovaltion sheriffi Edward ”Teddy” Daniels (DiCaprio) matkaa uuden parinsa Chuckin kanssa tutkimaan kadonneen/karanneen vangin (”Potilaan!”) tapausta. Katsoja pyritään heti elokuvalle edullisella tavalla asettamaan sheriffien kannalta positiiviseen ja saaren laitoksen henkilökunnan kannalta negatiiviseen katsojapositioon. Tämä vain vahvenee sheriffien saapuessa saarelle kun saadaan huomata, että saarella ei ollakaan kovin kannustavia tutkimusten suhteen.
Tapahtumien edetessä saaresta ja erityisesti DiCaprion mielestäni hyvinkin onnistuneesti esittämästä sheriffi Danielsista alkaa paljastua aina vain omituisempia asioita. Miksi Teddy oikeastaan halusi tutkimaan kyseistä tapausta? Kuka hänen uusi parinsa Chuck oikeastaan on? Miksi laitoksen henkilökunnan suhtautuminen sheriffeihin ja tutkimuksiin on enemmänkin nolostunut kuin vakava? Ethän ole ottanut mitään pillereitä? Kaikki elokuvan jännityksen luovat pääpiirteet nätisti nipussa.
Suppeahkosta miljööstään huolimatta elokuvan visuaalinen maailma on yllättävän monipuolinen. Painostoavaa ilmapiiriä luo vielä mieleenpainuva musiikki (eli siis särähtelevät ja kumeat torvien töräykset tai yksittäiset pianon plimputusäänet erityisesti takaumissa ja unissa). Saaren tuomat mahdollisuudet otetaan hienosti huomioon erityisesti rajun myrskyn muodossa ja lopulta koko saari tuntuukin vain yhdeltä suurelta vankilalta. Jo mainitsemani Teddyn takaumamuistelmat ja sekavat unet on sovitettu hyvin elokuvan kulkuun. Kun Teddyn traagiset kokemukset hänen nähtyään sodassa keskitysleirin Dachaussa nivoutuvat yhteen hänen kuolleesta vaimosta näkemiensä unien kanssa, alkaa katsojan pään sisällä muodostua pieni, mutta sitäkin todellisempi ja kalvavampi epäilys käsitteestä ”todellisuus”.
Elokuvan roolisuoritukset ovat hyviä ja muutamalla poikkeuksella jopa erinomaisia. DiCaprio onnistuu mielestäni hyvin vangitsemaan mielen myllerrykset rooliinsa, mutta erityisesti pidin mielisairaalan johtoasemassa olevan tohtori Cawleyn rooliin eläytyneestä Ben Kingsleystä. Hän antaa karmivan ja kuitenkin ystävällisen ja hoivaavan ilmeen roolihahmolleen, joka tuntuu kuin salaa piruilevan Teddylle ja Chuckille. Kun Cawley ilmoittaa Teddylle tämän tulleen saarelle yksin ilman mitään ihmeen paria, on hänen kasvoillaan juuri sellainen ilme, kuin on lapsella, joka on juuri keksinyt mielestään erittäin uskottavan valheen.
Olen valitettavasti joutunut olemaan joka ikisen elokuvan nähneen ystäväni kanssa eri mieltä loppuratkaisusta. Pääpointtini on, että se on kirjan kanssa käytännössä päinvastainen eritysesti DiCaprion roolihahmon suhteen. En ala omaa teoriaani tässä kuitenkaan jakamaan sen kummemmin. Elokuvan viimeinen kohtaus oli repliikkejä myöten sama kuin kirjassa, mutta Scorsesepa olikin lisännyt yhden ainoan lauseen DiCaprion suuhun ja juuri se mielestäni muutti olennaisesti koko jutun. Hiukan loppua edeltävät tapahtumat ovat mielestäni myös mielenkiintoinen ratkaisu kertoa katsojalle viimeinkin ”totuus”. Luulen kyllä, että yksi jos toinenkin katsoja on saattanut suhtautua majakassa tapahtuneisiin paljastuksiin kohtauksen jälkeen asenteella; ”No niin! Kertokaahan nyt miten se OIKEASTI meni.” Kirjan lukeminen antoi minulle luonnollisesti tässäkin tilanteessa etulyöntiaseman.
Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä ja täynnä vanhanaikaista elegenssia, taitavia roolisuorituksia, sekä Scorsesen luomaa yksinkertaista kiinnostavuutta.
