Tarantinon neljäs ohjaus. Kohuttu. Kiistelty. Täynnä irvokasta väkivaltaa. Toimintadiggarit olivat ainakin innoissaan. Tarantino sai hieman respektiä ihmistyypiltä, joka antaa elokuvalle pisteet väkivallaan ja ikärajan mukaan. Mutta Kill Bill Volume 1 ei ole pelkkää miekan heilutusta ja veren suihkuamista, Kill Bill Volume 1 on taidetta.
The Bride(Uma Thurman) koodinimeltään Black Mamba oli Deadly Viper Assassination Squadin jäsen. Eräänä päivänä hän kuitenkin päätti lopettaa nämä hommat. Roikan pomo eli Bill oli toista mieltä. Bill aiheutti tilanteen, jonka seurauksena The Bride joutui neljän vuoden koomaan. Aikaa kului ja The Bride heräsi. Ja hän on hel**tin vi**uuntunut.
Väkivalta, kiroilu, sadistiset henkilöt, sekä mustat puvut ovat Tarantino-elokuvien peruselementtejä, jotka eivät petä. Jo näillä aineksilla QT pystyy luomaan kulttielokuvan, kunhan kehittelee siihen kekseliään kässärin ja lisää vielä arkisia elementtejä. Henkilöt puhuvat siitä mistä tavanihmisetkin puhuvat. Pulp Fictionin Julesin ja Vincentin keskustelut ovat mainiota kuunneltavaa juuri tämän seikan takia. Samojen Julesin ja Vincentin ansiosta hautausurakoitsijoiden näköiset miehet näyttävät uskomattoman cooleilta. Ja Tarantino luottaa tähän faktaan eräässä leffan kohtauksessa, jossa O-Ren Ishii(Lucy Liu) kävelee Kato-naamioisten ja mustapukuisten henkivartijoidensa kanssa. Kun tämä on vielä kuvattu hidastuksen niin kyseessä on koko leffan taiteellisin kohtaus.
Veikeiden, jos niin voi sanoa, henkilöiden kirjoitusta on eräs Tarantinon parhaita lahjoja näpsäkän dialogin ohessa. Eikä Kill Bill Vol. 1 petä. Jokainen kahdella jalalla kävelevä olento aina The Bridesta perverssiin hoitaja-Buckiin on jollain tapaa vinksahtanut, eikä kaihda mitään väkivallan tekoa. Silti, aika suuri osa näistä sadisteista on aika sympaattisia ja helposti samaistuttavia. Bridella on täysi oikeus olla hel**tin vi**uuntunut, eikä edes Bill, jonka pitäisi olla elokuvan ”pahis” tunnu niin hirveän ilkeältä mieheltä.
Ja viimeiseksi elementiksi jää väkivalta. Väkivallalla on ollut hyvin tärkeä rooli kaikissa Tarantinon leffoissa. Hitto, Pulp Fictionin perään lisättiin suomennoksessa ”Tarinoita Väkivallasta” Väkivalta on ollut myös hyvin luonnollinen asia Tarantinon maailmassa. Pulp Fictionissa ampuminen Marvinia naamaan oli lähes yhtä luonnollista kuin purkkapallon poksautus. Kill Bill Vol. 1 on tosin aika erilainen verrattuna edeltäjiinsä. Tässä leffassa väkivalta on todella ylilyövää. Lyhyen, mutta todella hienon anime-kohtauksen verisuihkut ovat todella ymmärrettävissä, mutta kun Chapter 5:ssa eli ”Showdown at House of Blue Leaves” heeboista lentelee vähintään 50 litraa verta. Samaan aikaan tuliterä Hattori Hanzo-miekka leikkaa lihaa grillipihveiksi ja luut pilkkoontuvat sopiviksi Mustille. Kyllä karskimpikin toimintadiggari on ällikällä lyöty. Jo pelkästään Chapter 5 on koko Schwarzenegger- ja Stallone-tuotannon arvoinen.
Ohjauksessa Tarantino on pysynyt omalla varmaksi tunnetulla reviirillään. Paljaita jalkoja, pitkiä loitonnuksia ja lähennyksiä, sekä todella hyvä tyylitaju musiikin ja kohtauksen yhdistämisessä. Elokuvahulluksi tunnustautunut Tarantino on kertonut, että suuri osa leffan aineksista on lainattu(kiltimpi versio kopioinnista) muista leffoista. Mies vain yhdistelee nämä osat kuin palapelin ja voilà… Mestariteos. Tämä seikka on herättänyt halveksuntaa joissakin piireissä ja oikeastaan ihan syyttä. Eikö Clint Eastwoodkin käyttänyt Sergio Leonelta ja Don Siegeliltä oppimiaan nikseja elokuvassaan Armoton? Missä on ero?
Suurin pettymyksen aihe Kill Bill Vol. 1:ssä on Tarantinolla ominaisen hävyttömän hauskan dialogin puute. Tämä on suuri osa Tarantino-pätkissä, mutta Volume 2:ssa tämä kuulemma korjaantuu. Muuten tämä on sitä ehtaa Tarantinoa, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Tässä tapauksessa ihastutti.
