Näyttelijän hyppääminen ohjaajan pallille on monella tapaa mielenkiintoinen hetki. On olemassa tukku hyviä esimerkkejä näyttelijöistä kuten George Clooney, joka vieläpä näyttelee myös itse omissa ohjauksissaan sekä tietenkin kotva sitten Oscarinkin filmistään Argo voittanut Ben Affleck, jotka ovat oivallisia kameran molemmilla puolin. Kovasta pohdinnasta huolimatta tuntuu vaikealta löytää konkreettista esimerkkiä näyttelijästä, joka olisi epäonnistunut pahasti ohjaajana. Ehkä heidän kokemuksensa näyttelijäntyöstä tuo jotakin sellaista extraa kokonaisuuteen, mikä puuttuu pelkästään ohjaajan statuksen omaavilta?
Joka tapauksessa kuultuani Joseph Gordon-Levittin ohjaamasta leffasta joskus kesällä olin hyvinkin skeptinen koska 1) edellinen ohjausdebyytti, jonka näin (Dustin Hoffmannilta) oli hienoinen pettymys sinänsä tyylikkäästä jäljestään sekä loistavista näyttelijöistään huolimatta ja 2) huomattavasti vähemmän elämää nähnyt Gordon-Levitt ei siis tällä logiikalla voisi myöskään onnistua kuin niukin naukin keskiverrosti eikö vain? Toisaalta Don Jonilla ja Kvartetilla ei ole likipitäen mitään yhteistä, joten suhteellisen avoimin mielin menin jonkinlaisena rakkaustarinana mainostetun debyytin katsastamaan lähinnä trailerin herättämien kysymysten myötä.
Jon (Gordon-Levitt) on nuori mies, jonka elämä rakentuu karkeasti kahdeksan hänelle tärkeän asian ympärille ja nämähän ovat kuntoilu, asunto, auto, perhe, kirkko, ystävät, isketyt panot ja porno. Näistä viimeksimainittu on vallannut Jonin elämästä niin suuren osan, että se on alkanut jo haitata hänen muuta tekemistään, kuten ”todellista seksiä” pornon luomien mahdottomien fantasioiden takia. Tavattuaan omien sanojensa mukaan ”täyden kympin naisen” Barbaran (Johansson), joka saa miehen kiinni pornon katselusta ja vaatii luonnollisesti selitystä, Jon tajuaa ainakin jollain tasolla muutoksen tarpeen. Uskottava selitys löytyy, mutta porno hänen pitäisi silti jättää naisen niin vaatiessa. Addiktille helpommin sanottu kuin tehty, joskin uuden tyttöystävän ajettua Jonin taas koulun penkille hän tapaa varttuneemman Estherin (Moore), jonka kanssa ongelmasta puhuminen avaa solmuja omalla oudolla tavallaan.
Näyttelijäpuolesta joudun toteamaan etten ole Gordon-Levittin kovin suuri ihailija. Hyvä näyttelijä hän on ja osoittaa tässä osaavansa myös ohjata muttei hän mikään messias ole. Kuitenkin, ehkä osittain oman käsikirjoituksensa ansiosta, hän tekee minusta parhaan roolisuorituksensa tähän mennessä omassa leffassaan. Kuin suoraan Jersey Shoresta reväistyn hahmon esittäminen sujui häneltä kuin luonnostaan. Myös Scarlett Johansson on aksenttiaan myöten täydellinen Jersey vosu ja toisin kuin vaikkapa The Prestigessä, hän selviytyy roolistaan puhtain paperein ja papukaijamerkin kera. Julianne Mooren sivurooli on laadukasta työtä kuten normaalisti tältä hienolta näyttelijättäreltä. Muista sivurooleista erityisen mainitsemisenarvoinen on Jonin isää esittävä Tony Danza, joka on yhtäaikaisesti sekä hauska että ilmiselvästi päähenkilön isä.
Ohjaukseltaan Don Jon edustaa kokeilevaa tyyliä enkä usko, että kaikki siitä tulevat tämän vuoksi pitämään. Itse pidin siitä kovasti, sopihan valittu suunta rapsakasti elokuvan viestiin tai pikemminkin viesteihin, joita vastaanottavainen katsoja löytää takuulla useita. Kuten jo totesin, filmi seurailee Jonin elämän kulmakiviä lähes yksinoikeudella. Tämä tarkoittaa lukuisia toistuvia kohtauksia kustakin osasesta, mikä minua ei häirinnyt vaan päinvastoin teki kokonaisuudesta entistä koherentimman. Jonkun mielestä tietenkin Jon kävelemässä salille x10 ja Jon ajamassa messevää autoaan x10 pienin variaatioin on aikamoisen tylsää, muttei näin siis suinkaan minusta ollut. Päähenkilön maailmankuva nyt vain jäsentyy näiden elementtien kautta ja tällä kertaa se toimii. Jos asia ei olisi näin tähtimäärä romahtaisi luultavasti puoleen tästä. Äänenkäyttöä leffassa täytyy lisäksi kehaista, sillä esimerkiksi Jonin katsoessa pornoa taustalla liki joka kohtauksessa soiva ääni loi omanlaisensa vinoutuneen tunnelman.
Joten mitä Don Jon sitten loppupeleissä on? Ei siirappinen rakkaustarina ainakaan. Syvääluotaava kuvaus pornoaddiktin jokapäiväisestä elämästä? Ei oikein sitäkään. Temaattinen sillisalaatti, joka heittää lukuisia palloja ilmaan pudottaen ne kaikki mäjähtäen maahan? Eipä niinkään. Leffa ottaa esille niin monenlaisia ajatuksia sekä ristiriitoja eri elämänalueilta ettei niitä ehditä käsitellä kuin pintapuoleisesti, mikä voisi olla haitta, jos kokonaiskuva särkyisi muuten joukoksi toisiinsa linkittymättömiä kohtauksia. Jo todettu toisto kuitenkin saanee sokeankin näkemään mitä mainituilla kohtauksilla halutaan kenties sanoa. Jälleen moinen puoliosoittelu voi joitakuita kismittää, jos toisto tehokeinona ei ole kyseisen henkilön mieleen. Silti esimerkiksi pinnallisen elämäntyylin, seksi- ja rakkauskuvien, perhesuhteiden sekä katolisen kirkon kritiikki on mielestäni osuvanpurevaa.
Genreiltään Don Jon on määritelty komediaksi, draamaksi ja romantiikaksi. Viimeksimainittua tästä ei saa tekemälläkään. Draaman vakavinta osaa luonnollisesti edustaa päähenkilön ”viallisuus” ihmisenä sekä hänen ulkopuolelta rehevän elämänsä keskellä ammottava tyhjiö, jota porno ei kykene paikkaamaan. Vaikka draama onkin elokuvassa erittäin toimivaa pidin vähintään yhtä paljon leffan komediallisesta puolesta. Välillä hymyni käväisi parin minuutin ajan todella leveänä eikä muutoinkaan tiiviistä paketista (n.1h30min) löytynyt yhtään puuduttavaa hetkeä. Usein suhteellisen avoimiksi jäävät lopetukset ärsyttävät minua, mutta tässä tapauksessa vaikkapa aivan viimeinen kuva on täysin teoksen henkeen sopiva.
Loppukateettina lätkäisen Don Jonille vahvat neljä tähteä. Viimeinen silaus tulee nasevasta huumorista ja ansiokkaasta kuvauksesta, mutta elokuvan todellinen sydän on silti Gordon-Levittin Jon, jonka surullisenhauskaa matkaa läpi ihmisenä kasvamisen, mikä ei suinkaan harvinaisesti tuntunut päälleliimatun kuluneelta, seuraa kernaasti. Joten eikun leffateatteriin. Liian roisi pätkä ei ole, vaikka K16 leima kyljessä roikkuukin ja paljasta pintaa tietenkin nähdään runsaasti, joten tuonkaan ei pitäisi olla este. Innolla jään odottamaan herran seuraavaa ohjaustyötä, kun avaus on jo näinkin erinomainen.
