Broken Flowers on Jim Jarmuschin viimeisin ja ehkäpä kaikkein kaupallisin ohjaustyö. En miehen aikaisemmista töistä ole kovinkaan montaa nähnyt, mutta jampalta vuonna 1999 valmistunut Ghost Dog kolahti allekirjoittaneelle. Uutuutensa pääosaan Jarmusch on valkannut pitkän uran konkarin Bill Murrayn, joka on parina viime vuonna noussut kovaan huutoon näyttelijämarkkinoilla.
Leffa lähtee käyntiin siitä, kun Don Johnstonin (Bill Murray) tyttöystävä Sherry (Julie Delpy) päättää kerätä vähäiset tavaransa ja jättää Donin. Samalla hetkellä postin mukana tipahtaa pinkki, nimettömänä lähetetty kirjekuori, joka paljastaa Donilla olevan melkein 19-vuotias poika. Donin naapurissa lapsirikkaan perheensä kera asusteleva harrastelijadekkari Winston (Jeffrey Wright) innostuu selvittämään kirjeen alkuperää ja kehottaa Donia muistelemaan ja listaamaan parinkymmenen vuoden takaisin tyttöystäviään yrittäen sitä kautta selvittää kirjeen lähettäjän henkilöllisyyttä. Yksinäisyyttä poteva Don on asian selvittelyyn teeskennellyn vastahakoinen. Mies on tienannut sen verran rahaa sukanvarteen tietokonebisneksillään, että voi töllöttää telkkaria päivät pitkät ja makoilla sohvallaan. Joutaahan Don siis muistelemaan 20 vuoden takaisia naisystäviäänkin. Winston saa viimein patistettua Donin pienelle road tripille tapaamaan entisiä naisystäviään ja siten selvittämään, että kuka heistä olisi mahdollisesti anonyymin kirjeen lähettäjä. Matkallaan Don palaa entisiin rakkauksiinsa, mutta samalla hän pureutuu myös omaan nykyisyyteensä.
Samantyylistä makua löytyy leffoista High Fidelity ja About Schmidt, näin äkkiä heitettynä. Don kohtaa mm. Lauran (Sharon Stone), joka asuttaa yksinhuoltajana, rallikuskimiehensä menehdyttyä kilpailussa, hyvinkin estottoman Lolita (kohtalaisen osuva nimi!) -tyttärensä kanssa pientä taloaan. Laura on ammatiltaan kaappien järjestäjä! Seuraavaksi Don vierailee Doran (Frances Conroy, tuttu Mullan alla -sarjan äitimuorina) luona, joka on löytänyt nykyisen miehensä kanssa kiinteistövälityksen ihanuuden. Eläintulkin hommiin lakihommat vaihtanut Carmen (Jessica Lange) on vaihtanut muutenkin ”leiriä”. Sen verran oma vastaanottavirkailija (Chloë Sevigny) näyttäisi kiinnostavan. Heikoimmin vanhoista heiloista menee Pennyllä (Tilda Swinton), joka elää melkoisen rähjäisessä peräkylän hökkelissä parin prätkäkundin kera.
Leffan voi kategorioida road movien keinoilla kerrottavaksi draamakomediaksi. Tarina on sinällään suht’ simppeli eli mitään ihmeellisiä yllätyskäänteitä niitä odottaville ei ole luvassa. Tämän sijaan kerronta on suoraviivaisen rauhallista tarinankuljetusta, ja kiireettömyys on sana, jolla Broken Flowersia voi hyvin kuvailla. Ennen kaikkea Bill Murrayn näyttelijätyö ja kameran hänessä viipyili tekee sen, että tarinassa ei kohkata hirveällä vauhdilla eteenpäin ja koko elokuva on rauhallisten kohtausten hieno kokoelma.
Murray on siis leffan ehdoton kunkku, koska muut roolit ovat varsin pieniä hänen rooliinsa verrattuna. Tosin lyhyet sivuroolit heittävät naiset onnistuvat hienosti rooleissaan, erityisesti Sharon Stonen suoritus jäi positiivisena mieleen. Myös Jeffrey Wright vetää mallikkaasti sinnikkäästi Donia patistavan naapurin roolinsa. Mutta kaikesta huolimatta Murray on leffan ehdoton valtias. Mies on vienyt lakonisen, surumielisen komediallisen, apean oloisen, ja ennen kaikkea pienieleisen näyttelyn täydellisyyteen tai vähintään omaksi tavaramerkikseen asti. Donin roolissa on hyvinkin paljon samaa kuin parin vuoden takaisessa Lost in Translation -roolissa, jossa mies todella loisti ja nousi taas pitkästä aikaa suuren yleisön tietoisuuteen. Onhan Murray vetänyt hivenen nykytyylistään eroavaa, vähän komediallisempaa kohkausversiotaan jo 1980-luvun alusta lähtien (mm. leffoissa Natsat, Latvasta laho ja monet muut) eli on miehellä ollut aikaa hioa tyyliään. Nykyään miehen näyttely on jo niin kivikasvoista, mutta silti jotenkin niin ilmeikästä, että ainakin tämän leffan ja Lost in Translationin tyyli tälle katsojalle uppoaa. Leffaa uskaltaa suositella laadukkaan, hidastempoisen ja elämänmakuisen draamakomedian ystäville. Samaa voi sanoa myös Murrayn näyttelytyylistä pitäville. Lajityypin perinteistä poiketen leffan loppu voi olla joillekin pieni pettymys, koska se ei ole sieltä perinteisemmästä päästä. Tässä tapauksessa ”loppuratkaisu” mielestäni toimii. Laatudraamaa hienoilla näyttelijäsuorituksilla tarjoiltuna, uskaltaisin jopa suositella!
nimimerkki: J.O.
