Brittiohjaaja John Boorman säväytti elokuvayleisöä vuonna 1972 ilmestyneellä rujolla selviytymistarinallaan Syvä Joki, joka huokui synkkää uhkaa. Kolmetoista vuotta myöhemmin Boorman palasi luonnon helmaan, mutta tällä kertaa tapahtumapaikkana oli Amazonin sademetsä Brasiliassa. Powers Boothen tähdittämä Smaragdimetsä on seikkailudraama, joka eksoottisen alun jälkeen siirtyy perinteisemmille raiteille.
Bill Markham (Boothe) on amerikkalaisinsinööri, joka on perheineen saapunut Brasiliaan työkomennukselle. Hän on mukana jättimäisessä patohankkeessa, joka järisyttää sademetsäalueen luonnon tasapainoa. Markham vie perheensä tutustumaan patotyömaahan ja kohtaa samalla jokaisen isän painajaisen. Miehen poika Will luikahtaa työmaa-alueen rajalla viidakkoon ja katoaa samalla jäljettömiin. Seuraavat kymmenen vuotta Markham uhraa poikansa etsintöihin tekemällä toistuvia matkoja Amazonin tutkimattomiin viidakoihin. Kohtaaminen alkuperäisheimojen kanssa kaukana sivistyksestä avaa Markhamille uusia näkökantoja maailmaan ja lopulta edessä on kipeä kysymys oman pojan tulevaisuudesta sekä taistelu alkuperäiskansojen puolesta. Elokuva pohjautuu venezuelalaisen insinöörin kokemuksiin Brasilian työkomennuksellaan.
Smaragdimetsä pitää sisällään samoja teemoja, joita Boorman käsitteli Syvässä Joessa ja löytyypä elokuvasta yhteneväisyyksiä myös miehen ritarieepoksen Excaliburin (1981) kanssa. Syvän Joen tapaan Smaragdimetsässäkin nykyteknologia ja kaupunkilaistuminen iskee kipinöiden yhteen koskemattoman luonnon kanssa. Syvässä Joessa luonto omaperäisine asukkeineen hyökkäsi kaupunkilaisvaeltajia vastaan julmalla raivolla, kun taas Smaragdimetsässä sivistyksen kosketus rikkomattoman luonnon kanssa on aavistuksen verran pehmeämpi. Siltikin Boormanin huoli nyky-yhteiskunnan loputtomasta halusta tuhota luontoa bisnestarkoituksien tieltä tulee elokuvassa selkeästi esille. Samoin kuin ohjaajan ajatus siitä, kuinka ihmiset ovat unohtaneet juurensa ja lähtökohtansa teknologian hurjassa kehityksessä.
Yhtäläisyysmerkkejä Excaliburiin voidaan vetää elokuvan isäteemasta. Kuningas Arthurin legendaa käsittelevässä elokuvassa Arthurilla on kolme isähahmoa (Uther, Ector ja Merlin), joista jokaisella on osansa sankarin matkalla. Smaragdimetsässä perheensä parista kaapattu Will kasvaa aikuisuuteen intiaani-isänsä (Rui Polonah) opastuksessa. Väistämätön kohtaaminen biologisen isän kanssa ja sen myötä edessä olevat valinnat eivät ole kenenkään kohdalla helppoja.
Studiopomot painostivat sinnikkäästi Boormania, jotta hän olisi pestannut pääosaan joko Clint Eastwoodin tai Robert Redfordin. Ohjaaja ei kuitenkaan suostunut, sillä hän halusi käyttää ison osan budjetistaan kuvaamiseen Amazonin viidakkoalueilla. Niinpä Billin rooliin valikoitui Boothe, joka on tehnyt urallaan lukuisia konnan rooleja. Smaragdimetsässä Boothe tekee onnistuneen roolityön sankarina, jolla ei ole mahdollisuuksia helppoihin valintoihin. Ohjaajan oma poika Charley Boorman onnistuu vähäisestä näyttelijäkokemuksestaan huolimatta hienosti nuorukaiseksi kasvaneen Willin osassa. Pätevän pääkolmikon täydentää Rui Polonah intiaanipäällikön osassa.
Boormanille tarjottiin mahdollisuutta kuvata elokuvan kohtauksia aidossa intiaanikylässä viidakon keskellä ja intiaaniheimon avustuksella, mutta britti kieltäytyi kunniasta. Hän pelkäsi kuvausten romuttavan heimon mahdollisuudet jatkaa omaa eristäytynyttä elämäänsä. Intiaanikylästä tehtiin täydellinen lavastekopio ja intiaanirooleihin Boorman pestasi brasilialaisnäyttelijöitä, jotka olivat viettäneet osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan heimokylissä. Smaragdimetsän alkupuolen intiaanikohtaukset ovatkin varsin huolella toteutettuja ja ennen kaikkea aidon tuntuisia.
Elokuvan kuvauksesta vastaa mittavan Hollywood-uran tehnyt ranskalainen Philippe Rousselot. Mies loihtii jokivarren sademetsän katsojan silmien eteen kauniisti, jopa aavistuksen fantasiamaisesti. Loppupuolen toimintajaksoissakin kamera liikkuu osaavissa käsissä. Mielenkiintoisen aiheen, autenttisen kuvausympäristön ja kauniin kuvauksen sekä hyvän näyttelijätyön kannalta onkin harmi, että Boormanin elokuvan puhti hiipuu ennen loppuhuipennusta. Alkuvaiheessa taiten rakennellut tarinalinjat viedään päätökseen yllättävänkin suoraviivaisesti ja jopa naiivisti. Kiinnostavilla teemoilla maustettu Smaragdimetsä kääntyy viimeisellä kolmanneksella hyvin perinteiseksi 80-lukulaiseksi seikkailuelokuvaksi.
