Entinen CIA-agentti Creasy on ajautunut elämässään huonoille teille. Hän ryyppää ja on menettänyt uskonsa Jumalaan. Sitten Creasy tapaa vanhan ystävänsä Rayburnin, joka hoitaa Creasyn Meksikolaisen nuorenparin ainoan lapsen, ala-asteikäisen Pitan henkivartijaksi. Aluksi vanha sotaratsu yrmyilee sänkisenä ja ärjyy pikkutytölle, ettei halua olla kaveri, vaan ainoastaan henkivartija. Pian pikkutyttö kuitenkin paljastaa Creasyn sisäisen pehmon, ja ex-tappajasta tulee skidin ylin ystävä. Sänkikin katoaa, eikä mies enää yrmyile. Mutta sitten pahat gangsterit kaappaavat Pitan ja lataavat Creasyn täyteen lyijyä! P*rrrkle! Poliisi mokaa pelastusoperaation, ja tytön ilmoitetaan kuolleen. Kun Creasy Rayburnin avustuksella selviää teholta, mielessä on vain kosto. Kosto kaikille, joilla on jotain tekemistä Pitan kaappauksen kanssa. Ja niin Creasy vetää aurinkolasit nokalle ja lähtee haulikko kädessään laskemaan läpi epämääräisestä määrästä pahiksia.
Kosto on eräs parhaista aiheista actionelokuvalle. Sitä on käsitelty jo todella, todella paljon, mutta aiheena se ei kulu. Sillä toimintafilmin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin aina viihdyttää katsojaa. Ja kostofilkat palvelevat ihmisen alkukantaisia metsästäjänvaistoja, lyö tai tule lyödyksi. Ja jos tulet lyödyksi, niin nouse ja lyö takaisin. Vaikka emme päällisin puolin enää 2000-luvulla ihan noin ajattelisikaan, niin kai kukin meistä silloin tällöin janoaa kostoa, vaikka sitten pienessä mittakaavassa jostain ihan arkisista asioista? Oikeassa mielentilassa väkivalta viihdyttää joitakin ihmisiä, niin hirmuiselta kuin se kuulostaakin. Silti pitää ottaa huomioon se tosiseikka, että toimintaelokuvissa väkivalta on kuitenkin vain fiktiota. Joten ainakin minun moraalikäsitykseni mukaan on täysin sallittua välillä rentoutua taidolla tehdyn väkivaltaviihteen äärellä. Tämän takia kosto aiheena ei oikeastaan kulu. Vaikka kostoa ovat käsitelleet kaikki actionfilmien tekijät Steven Seagalista Quentin Tarantinoon, yhä vieläkin kankaalle tuodaan kostoja, osa huonompia ja osa parempia. Tony ”Ridleyn velipoega” Scottin Man on Fire sijoittuu hieman keskikastin yläpuolelle, mutta ei yllä parhaaseen a-ryhmään.
Käsikirjoitus on alusta loppuun asti täysin hiottu, ja Scott on kehittynyt ohjaajana reilusti sitten Top Gunin (hui olkoon!). Denzel Washington on hieman epätasainen näyttelijä, mutta mies vaikuttaa vuosien lisääntyessä saaneen lisää varmuutta, jota herran rooleihin onkin kaivattu. Nyt Washington jo suorastaan loistaa Creasyna. Myös tämän hetken parhaimpiin lapsinäyttelijöihin kuuluva Dakota Fanning onnistuu osassaan erinomaisesti. Ja entäs sitten veteraani Christopher Walken! Jälleen aivan MAHTAVA suoritus hemmolta. Pisteet siis näyttelijäkaartillekin. Suurimmat miinukset tulevat visuaalisesta ilmeestä. Vaikka kuvat ovat paikoittain erittäin komeita, ei heiluva käsivarakamera ja viime vuosien villitykseksi noussut kuvakikkailu oikein miellytä silmää. Tuo kuvakikkailu toimii joskus ja joskus taas ei. Tällä kertaa se toimisi pieninä annoksina, mutta rupeaa paikoittain ärsyttämään. Lukuisiin toimintakohtiin olisi myös kaivattu hieman perinteisempää otetta, tai ainakin selvempää kuvaa, perhana. Plussaa silti taas actionin realistisuudelle, ja sille, että vaikka Creasy murhaa ja kiduttaa syyllisiä, ei Scott lähde puolustelemaan epätoivoisen vihan kourissa riutuvan tappajan veristä ristiretkeä. Scott ei myöskään tuomitse tätä, ja näin vältytään saarnaamiselta. Scott yksinkertaisesti näyttää, miten elämänsä takaisin saanut mies toimii, kun hänelle elämän takaisin antanut henkilö riistetään häneltä. Katsoja saa itse tehdä ratkaisunsa, ovatko Creasyn hirmuteot sallittuja.
Karua ja tylyä, nykytoimintaelokuvan parasta antia. Man on Fire ei ole mikään mahtava elokuva, mutta varsin oivallinen filkka se silti on. Vie Vin Dieselin ja muiden vastaavien pelleilijöiden teoksia ihan miten päin tahansa. Keskivertoa selvästi parempi pläjäys.
