Toimintajyrähdys The Expendablesia mainostetaan miesten elokuvana, mutta samaa voisi sanoa myös Christopher Nolanin Inceptionista. Nolanin tuorein ja salamyhkäisyyteen kiedottu tuotos ei ole suoranaisesti äijäilyviihdettä, jossa ihakset pullistellen mennään vaikka läpi seinän, jos niin huvittaa. Leffateatterin lattiaa tärisyttävää jyskettä leffasta kuitenkin löytyy, kuin myös miesvoittoinen näyttelijäkööri, joka ei takuulla jää vertailemaan kysilakkojen sävyjä baarin vessaan. Leffaa tähdittävässä tiimissä on toki pari naistakin, mutta toinen heistä on Alien-leffan Ripleyn tavoin kaikista naishamojen konventioista riisuttu, ja toinen taas yhden miehen masokistinen unikuva. Tässä valossa Inception on kuin miehinen vaihtoehto Sinkkuelämää-leffoille.
Kuten aiemmissakin töissään, ohjaaja-käsikirjoittaja Nolan on myös Inceptionissa yrittänyt kehitellä yleisön yllättävää taikatemppua. Nolan pyrkii luomaan elokuvissaan jokamiehelle uskottavalta tuntuvan maailman, jossa jollakin tavoin yliluonnollinen tai yliampuva asia tuntuu luonnolliselta, eikä hetkauta katsojaa tuntemasta sympatiaa tarinan päähenkilöitä kohtaan. Esimerkiksi Mementossa (2000) me nielimme päähenkilön hämärään muistiin liittyvät jutut, The Prestigessä (2006) taikurin ja ihmisen rajoja rikkovan tempauksen. Inceptionissa kyse on sisäkkäisistä unista, jotka ovat elokuvan päähenkilöiden asiantuntija-alaa.
Nolan on nyt vaarallisen lähellä sitä rajaa, jonka aiemmin ylistystä kerännyt ohjaaja M. Night Shyamalan on jo ylittänyt. Ollaan uskottavuuden rajoilla. Siinä ohjaajan kovimmatkin fanit alkavat todeta, että heille tarjottu illuusio, uusi elokuva, maistuu jo tuoreeltaan vanhalta, eikä sen esittämää todellisuutta voi pitää syystä tai toisesta luontevana. Nolan pystyy pitämään luomansa rakennelman koossa vain juuri ja juuri, sitomalla unimaailmoja työkseen rakentelevan ja niissä toimivan porukan yhteen monta kertaa aiemmin käytetyn juonen kanssa. Unien herrojen tiiminvetäjä, Cobb (DiCaprio), on yhden keikan päässä autuaasta onnesta. Tuo viimeinen keikka on kuitenkin niin vaarallinen, että se voi yhtä hyvin heittää koko tiimin ikuiseen uneen. Varmistaakseen, ettei näin pääsisi käymään, Cobb suostuttelee mukaan vain alansa parhaimmat tyypit: luotettavuudella tärkätyn Arthurin (Gordon-Levitt), lahjakkaan opiskelija Ariadnen (Page), liukkaan väärentäjä Eamesin (Hardy) sekä tehokkaimmat unilääkkeet sekoitavan Ysufin (Rao). Keikalle tunkee mukaan myös sen rikas toimeksiantaja Saito (Watanabe), joka tahtoo olla varma sijoituksestaan. Nolanin Yön ritarissa tympeän pahisroolin vetänyt Cillian Murphy saa tällä erää eläytyä uhrin rooliin, minkä hän tekeekin sulavammin.
Elokuvan näyttelijöissä ei ole sinänsä mitään vikaa – he eläytyvät rooleihinsa niin hyvin kuin tällaisessa tarinassa vain voivat. Nolanin käsikirjoitus ei ole moitteeton, jotkin dialoginpätkät ovat jopa yhtä höpöjä kuin ne olisivat George Lucasin kirjoituskoneesta. Nolan kuitenkin on ymmärtänyt, että hakemalla jopa pikkuisiin sivurooleihin rautaisia ammattilaisia (esimerkiksi Pete Postlethwaite vanhana Fischerinä), hän voi luottaa siihen, etteivät kaikki hölmöydet näyttäydy niin hölmöinä kuin ehkä amatöörien esittäminä. Toisaalta Nolan epäonnistuu ainakin yhden hahmon ja näyttelijän kohdalla. Rikas Saito on jo liian suuri klisee Ken Watanabellekin, jotta näyttelijä tulkitsisi sitä muuten kuin aasialaisperäisin klisein. Tökerön lopputuloksen huipentaa leffan muusta huikeasta visuaalisesta ilmeestä poiketen jopa tv:n perustieteishömpän maskeerauskriteerit alittava maski, joka Watanabella on leffan alussa.
Inceptionin visuaalinen puoli on tuota yhtä maskia laskematta tosiaan nannaa silmille. Unimaailmojen eschermäisen epätodelliset ulottuvuudet piirtyvät verkkokalvoille terävinä ja täydellisinä. Huikeuden huippua edustaa kohtaus, jossa Joseph Gordon-Levitt ja kumppanit näyttävät ottavan matsia painottomassa tilassa. Tanssitaituri Fred Astaire teki samankaltaisen tempun Kuninkaallisissa häissä jo vuonna 1951, eli vetäisi painovoiman lakeja uhmaavan koreografian köyhähkön tarinan höysteeksi. Inceptionissa kaikki tällainen on kuitenkin toteutettu nykypäivän makukriteerit täyttäen. Nolan ja kumppanit eivät siis totaalisesti kompuroi unielokuvallaan, mutta vielä parempaankin he olisivat varmasti pystyneet.
