Auringonnousu on saksalaisen F. W. Murnaun ensimmäinen Hollywoodissa tuotettu elokuva. Ajettuaan jättikalliilla [movie=1926]Faust[/movie]illaan yhdessä Fritz Langin suuruudenhullun Metropoliksen kanssa saksalaisen tuotantoyhtiönsä Ufan vararikon partaalle, päätti Murnau suunnata Yhdysvaltoihin. Siellä raskaan sarjan mestariohjaaja saikin vapaat kädet toteuttaa itseään. Jotain huikeaa ja ennennäkemätöntä odottanut amerikkalaisyleisö koki kuitenkin pettymyksen nähdessään lopputuloksen, joka oli ”vain” tavallinen rakkaustarina. Kolmesta Oscaristaankin huolimatta elokuvan menestys jäi varsin heikoksi ja Murnau menetti taiteellisen vapautensa.
Elokuvan tarina on hyvin yksinkertainen. Laulu kahdesta ihmisestä kertoo nimettömäksi jäävän avioparin päivästä. Mies (George O’Brien) on menettänyt rakkautensa vaimoaan (Janet Gaynor) kohtaan, ja sen sijaan liehittelee kaiken aikaa maalla lomailevaa koppavaa kaupunkilaisnaista (Margaret Livingstone). Kurjasta kohtelustaan huolimatta vaimo ei ole menettänyt toivoaan miehen suhteen. Asiat etenevät seuraavalle tasolle kaupunkilaislikan suostutellessa miehen yrittämään vaimonsa hukuttamista…
Auringonnousu on kenties kaunein elokuva ihmisistä koskaan, juurikin yksinkertaisuutensa ja maanläheisyytensä vuoksi. Se ei pyri olemaan äärimmäisen realistinen ja kaunistelematon, kuten venäläisten vastaavan ajan ihmiskuvaukset, tai liian mahtipontinen, kuten saksalaisten ja Murnaun itsensäkin aiemmat projektit. Yksinkertaisen tarinan ja pröystäilemättömien kuvien mukana on vaivatonta matkata. Se, mikä tekee tämän matkan niin rikkaaksi ja nautinnolliseksi on elokuvan tunnelataus. Elokuvan ylä- ja alamäkien aikana katsoja kokee niin laajan tunneskaalan ilon ja surun välillä, että tuskin mikään muu elokuva pystyy moiseen. Tämän mahdollistaa elokuvan genrevapaa luonne, Auringonnousu kun tarjoaa katsojalle komediaa, tragediaa, romantiikkaa ja kauhuakin. Tyylilajien aalloilla seilaava elokuva ei tyrskyistä välitä sen lipuessa ongelmitta tasolta toiselle.
Tunteellisuuden tavoittamisessa auttaa huomattavasti näyttelijöiden silmiä hivelevät suoritukset. Ennen elokuvien maailmaan siirtymistään Murnau oli kunnostautunut teatterin puolella, minkä vuoksi hän ymmärsi kuinka hyvän näyttelijän tulee toimia. Ajan hengestä poiketen Auringonnoususta puuttuukin tietynlainen ylinäytteleminen, näyttelijöiden tunneilmaisun perustuessa pitkiin kuviin hiljalleen muuttuvista kasvoneleistä.
Hugo Riesenfeldin säveltämä musiikki yltyy parhaimmilleen elokuvan uhkaavassa alussa matalana aaltoilevan teeman kautta, joka johdattelee katsojan transsinomaisesti vaimonsa hukuttumista suunnittelevan miehen kasvoilta huokuvaan emotionaaliseen tyhjiöön. Sama tunne toistuu elokuvan lopussa, vain huomattavasti surullisemmissa merkeissä. Kauttaaltaan äänimaailma tukee hienosti elokuvan upeaa visuaalista ilmettä, joka on saksalaista ekspressionismia parhaimmillaan. Etenkin kaupungin ulkokohtausten sekamelskan rujous on sykähdyttävää. Oscarin arvoisesta kuvauksesta vastanneiden Charles Rosherin ja Karl Strussin kameran käsittely on saanut jotkut kutsumaan elokuvaa ”amerikkalaisen mykkäelokuvan Citizen Kaneksi.” Teknisesti oivaltavimpia on kohtaus jossa omissa maailmoissaan oleva avioparimme astelee kirkosta ulos autoja vilisevälle kadulle.
Auringonnousu yhdistää harvinaisella tavalla jokaista koskettavat pienet mutta suuret teemat, helpposoutuisuuden ja upean teknisyyden luoden täydellisen kokonaisuuden, mikä varmistaa elokuvan elämää suuremman klassikkoaseman. Elokuva opettaa että elämä on joskus vain hiuskarvan varassa ja voi katketa yllättäen, niinkuin ohjaajalle Murnaulle kävi hänen kuollessaan autokolarissa vain 42-vuotiaana vajaata viikkoa ennen viimeisen elokuvansa ensi-iltaa. Vaikka elokuvan vallitseva tunnelma onkin melankoliaan kallellaan, on loppu toivoa täynnä. Pitkän yönkin jälkeen koittaa aina uusi auringonnousu.
